Seesteistä ja askeettista samaan aikaan #puolimaraton

Juoksin Kaarinassa toisen puolimaratonin ja voitin sen uudella ennätykselläni 1.25.22. Ennätys parani 1.45 ja tavoitteissa oli kovempikin tulos, mutta haastava sää teki juoksusta raskaan, erityisesti toisesta kierroksesta. Halusin vielä tässä kirjoituksessa palata puolimaratonin tunnelmiin, olihan se yksi parhaista juoksuistani tällä kaudella ja kaiken puolin hyvä suoritus.

Valmistauduin puolimaratoniin 4 viikon harjoitusjaksolla pitkän ratakauden ja viikon ylimenokauden jälkeen. Irtiottokyky oli kunnossa, tänä aikana piti vain saada mara-askel esiin ja totuttaa elimistöä tasaiseen vauhdinpitoon ja iskutukseen.

Viime vuoden tapaan puolimaratoniin valmistautuminen oli osa syksyn perusharjoittelua, ja siihen kuului pitkiä reippaita vk-harjoituksia, lyhyitä ylämäkiä ja perusvoimaharjoittelua. Näiden lisäksi pitkä lenkki tehtiin pk2- vauhdilla, ja viikkoon kuului useita kevyitä lenkkejä. Harjoitusjakso sujui nousujohteisesti ja viimeistelyharjoitus 4km +3km +2km + 1km antoi esimakua tulevasta.

Palauttavalla jaksolla ennen puolimaratonia olin kuitenkin hyvin väsynyt, ja tajusin, että harjoittelua pitää edelleen keventää. Pikkuhiljaa juoksuvire alkoi palata ja jalat kevenivät kohti puolimaratonia. Kävin tulevaa kisaa läpi, ja koitin löytää juoksufiilistä ja taistelumieltä – josta oli kyllä sateessa ja tuulentuiverruksessa hyötyä. Tänä kesänä pidemmillä ratamatkoilla olin huomannut, että henkisellä valmistautumisella on sitä isompi rooli, mitä pidempi kisa, mitä huonompi sää ja mitä oletettavammin joutuu vetonaisen roolin. Ratakymppi helteessä ja omalla vedolla oli itselle henkisesti kovin kilpailu tänä kesänä.

Puolimaratonin lähtöviivalla olin virtaa täynnä ja valmis juoksuun. Kisa lähti liikkeelle hyvin ja löysin porukan, jossa juosta. Neljän minuutin ympärillä pyörivät kilsat menivät vaivattomasti ja juoksu tuntui helpolta ja vahvalta. 5-6 kilometrin kohdalla siirryin vetonaisen paikalle ja pidin vauhtia suunnitelman mukaan. Lenkin lopussa olevalla 3,5 kilometrin vastatuuliosuudella jouduin edelleen tehdä hommia, mutta tietoisesti rentoutin juoksua hieman, jotta kaikki voimat eivät kuluisi tällä reitin haastavimmalla osuudella.

Hieman ennen puolivälin krouvia sain Kaitsusta vetoapua, ja vauhti hieman kasvoi. Yhtäkkiä ryhmä oli hajalla, ja toiselle kierrokselle lähdin Kaitsun beesissä. En kuitenkaan tässä beesissä täysin pysynyt, ja ero edellä meneviin kasvoin muutamiin kymmeniin metreihin. Tein kuitenkin koko ajan töitä sen eteen, ettei ero kasvaisi. Toisella kierroksella tuli hengitysvaikeuksia, ja hengitys meinasi mennä heti pinnalliseksi ja vinkuvaksi, jos juoksu ei ollut riittävän rentoa. Siinä koitin sitten vesisateessa juosta mahdollisimman rennosti, lisätä rytmiä, jotta saisin edellä menevät kiinni ja luoda uskoa itseeni, että edelleen johdan tätä kisaa. ”Ei tää niin paskasti mee, vaikka helvetin raskaalta tuntuu, kun ei voi edes puristaa” ajattelin mielessäni.

Viimeisellä vastatuuliosuudella tein kaikkeni, ettei vauhti tipu ja henki lopu. Kaikesta siitä, jota olin vuoden aikana harjoitellut, oli hyötyä: Rennosta askeleesta erityisesti vastatuuleen juostessa ja voimaharjoittelusta. Niiden avulla juoksu tuli loppuun asti, ja vikan kilsan sain puristettua 3:56. Maalissa en meinannut pysyä pystyssä. Kaikki oli jäänyt radalla, mitä tänään annettavissa oli. Tämä oli myös pisin kauteni, kilpailukausi oli alkanut huhtikuun lopussa, ja sen jälkeen olin tehnyt joka päivä kaikkeni, jotta kehittyisin juoksijana ja rikkoisin ennätykseni. Oli lupakin olla vähän väsynyt tämän viimeisen koettelemuksen jälkeen.

Voitto ja ennätys alkoivat kirkastua seuraavien minuuttien aikana. Olin onnistunut tänään olosuhteisiin nähden hyvin. Puolimaratonissa oli jokin oma viehätyksensä: siihen kuuluu juoksun seesteisyys ja askeettisuus. Seesteisyydellä tarkoitan sitä, että puolikkaalla juoksu tuntuu alussa helpolta ja eleettömältä. Askel rullaa ikään kuin itsestään ja mieli on tyyni. Juoksu soljuu eteenpäin, ja voi kokea juoksemisen helppouden. Itsellä tämä tunne tulee osin myös siitä, että olen juossut paljon sähäköitä keskimatkoja, jossa häviää kisan, jos ei ole heti mukana, kun kärjessä nykäistään.

Seesteisyyden tunne häviää jossain kohdin, ja tilalla tulee askeettisuus. Siinä kohdin juuri mikään ei tunnu hyvältä. Maitohappo jyllää jaloissa, helppoutta tuntuu vain alamäissä ja jokaisen kilometrin eteen joutuu tekemään töitä. Sana ”raasto” astuu kuvaan, ja pitää vain jaksaa, vaikka tuntuu, että voisi lopettaa samaan paikkaan. Mieleen hiipii kysymys, mitä järkeä tässä on? Kisassa ajattelee, ettei ikinä uudestaan ja loppuverralla miettii jo, että koska seuraava kisa on. Tuntuu, että tämä vaihe on se juoksun opettavaisin vaihe. Se kasvattaa sisua ja luonnetta, ja saa endorfiinit virtaamaan myöhemmin.

Ehkä siinä piilee myös puolimaratonin koukuttavuus. Ei ole parempaa, kun itsensä voittaminen ja omien rajojen ylittäminen, kun on ensin taistellut maitohappojen ja väsymyksen kanssa.

Kuva on Kaarinan syysmaratonin ensimmäiseltä kierrokselta ja ryhmä on vielä hyvin kasassa. Tässä kohdin juoksu tuntuu vielä helpolta ja seesteiseltä, ja kaikki etenee hallitusti suunnitelman mukaan. Kuva: Miska Koivumäki.

Raasto on takana päin ja pikkuhiljaa alkaa myös hymyilyttämään.