Maantiellä ja maastossa

Kevät on vierähtänyt jo lähellä toukokuun loppua ja ratakauden avauskaan ei ole enää kaukana. Leiriltä paluun jälkeen elämään on kuulunut siitepölyn vastustelua, keväisen luonnon nautiskelua erityisesti kevyillä lenkeillä, ja yksi ennätykseksi kirjattu juoksukilpailu.

Suomeen palattuani oli vaikeaa. Pölyä oli ilmassa paljon ja lennon myöhästyminen pakotti matkustamaan yhden yön lähes kokonaan. Oli vaikea nukahtaa illalla Suomen aikaan ja aamulla kellon soitto tuntui liian aikaiselta.

Sain Aurajoen Yöjuoksua ennen tehtyä yhden onnistuneen kovan harjoituksen, jossa henki kulki ja kova vauhtinen juoksu tuntui ensimmäistä kertaa hyvältä Suomen maan kamaralla. Lähdin siis hyvin epävarmoin fiiliksin mukaan kisaan. Ainoa tavoite oli se, etten aloita liian kovaa. Ja siinä onnistuin melko hyvin, sillä toinen kierros oli vain 7 sekuntia hitaampi.

Juoksu lähti kulkemaan alusta asti ja kilometrivauhdit vaihtelivat hieman tuulesta riippuen 3.46-3.55 ympärillä. Huomasin, että tänään oli mun päivä ja annoin sen hyvän fiiliksen täyttää kehoni ja loin uskoa itselleni, että tästä tulee hyvä kisa. Viimeiset kilometrit alkoivat painaa, ja beesissä ollut mies siirtyi vihdoin kilometri ennen maalia vetohommiin pitkälle loppusuoralle Aurajoen rantaan. Päätin, että nyt on minun vuoro nauttia beesistä ja sinnittelin hänen perässä. Yhdessä napsimme sammuvia juoksijoita, ja vaikka kuinka vaihdoin kirivaihteen viimeiselle puolelle kilometrille, hänellä näytti olevan samat paukut jäljellä. Ylitimme maaliviivan ajassa 39.07. Hän metrin minua edellä.

Juoksin virallisen kympin ennätyksen ja saatoin vihdoin hymyillä. Kaikki ne vaikeudet oli voitettu. Kaikki se paska, jonka olin astman kanssa taistellut. Kaikki se oli vihdoin käännetty voitoksi. Olin palannut sille tasolle, missä minun kuuluikin olla. Olin matkalla sinne, mihin kuuluukin.

Ennen kuin aloin miettimään, että miksi en juossut kovempaa, tai missä olisi syksyllä mahdollisuus juosta kymppi vielä kovempaa, saa toin hetkeksi pysähtyä ja olla onnellinen. Vaikeudet olivat opettaneet sen, että pitää osata arvostaa onnistumisia ja ennätyksiä juuri siinä hetkessä, eikä vasta jälkikäteen.

Viikon päästä olivat vuorossa SM-maastot Perniössä. Rata oli rankka, ja en ehkä ollut täysin palautunut Yöjuoksusta tai maastoon valmistavasta treenistä. Aloitin kisan himpun liian kovaa, ja vaikka 2 km jälkeen alkoi kulkea hieman paremmin, 4 km jälkeen olin aivan valmis keskeyttämään. Tiesin, että en keskeyttäisi, vaan taistelisin vikan kierroksen ja myös sen reitin pahimman nousu, 250 m pituisen mäen.

Takaa tulevan hengitys tuntui lähestyvän, mutta päätin, että kukaan ei tule ohi, ja kiristin viimeiset 500 metriä niin paljon kuin ikinä pystyin. Takana oleva hengitys vaimentui ja itse jaksoin juuri maaliviivalle asti. Tulin maaliin 27. Sen jälkeen en oikein meinannut pysyä pystyssä. Olin iloinen siitä, että sain kaiken irti. Samaan aikaan olin pettynyt siihen, että päivän kulku ja sijoitus ei ollut toivomani.

Aiemmista SM-maastoista oppineena kuitenkin tiesin, että jokainen koville ottanut maastokisa toimi myös hyvänä irtiottoharjoituksena, ja vie eteenpäin. Niin uskoin tämänkin vievän. Tästä oli hyvä jatkaa kohti kesää.

Espanjan leirillä hankitut kilomterit eivät ole menneet hukkaan ja työnteko kohti kesää jatkuu. Tämä La Matan alue oli yksi kauniimpia lenkkireittejä meren ranalla, ja siellä tuli heitettyä useat kevyet iltalenkit.

Paikalliset saattoivat vaan toppatakeissaan ihmetellä, että tarkeneeko täällä jo toppi ja sortsit päällä - mutta ainakin Suomen kesään tottuneelle vajaa 20 astetta oli oiva keli juosta toppi ja sortsit päällä.