On sunnuntai, pitkä lenkki takana ja mielessä pyörii paljolti se, miksi
Suomelle jäi tänään tulematta yksi mitali, joka näytti jo niin varmalta Iivo
Niskasen hienon viimeisen osuuden vuoksi. Niin juoksussa kuin hiihdossa, maaliin
asti pitää pysyä pystyssä, ja ennen maaliviivaa ei mitaleita voida jakaa.
Silti ”tappio”
meni tunteisiin. Entisenä hiihtäjänä en voi muuta sanoa. Tuntui niin väärältä,
että norjalainen vaihtaa latua kesken laskun ja tukki ladun.
Lahden
MM-hiihtoja seuratessa on tullut paljolti mieleen niitä tunteita, joita urheilu
tuo parhaillaan. Eilen Krista Pärmäkoski muistutti siitä hyvin elävästi.
Maaliviivalla Kristan tuulettaessa saatoin tuntea, mitä kaikkea siihen
hetkeen tiivistyy. Se valtava työ, mitä tuota tavoitetta varten on tehty. Jokainen harjoitustunti tuli siinä hetkessä takaisin. Se pitkä tie, mitä
valmentajan kanssa oli kuljettu, toi vihdoinkin ensimmäisen henkilökohtaisen
mitalin. Myös media sai mitä halusi, sillä Suomi sai mitalitilin auki. Ehkä
urheilijat saisivat nyt jatkaa rauhassa kisailemista.
Kristan menestys
koskettaa ehkä juuri siksi, että olen hänen kanssaan hiihtänyt samoissa
kisoissa Hopeasompaikäisenä. Sieltä hän on tullut valtavan matkan maailman
huipulle asti. Itsellä kilpahiihto vaihtui pelkkiin lenkkareiden kulutukseen
16-sarjan jälkeen, jonka jälkeen matkat pitenivät, ja hiihdossa pärjätäkseen
olisi pitänyt muuttaa harjoittelua ja alkaa hankkia lisää voimaa myös
ylävartaloon.
Hiihto on
kuitenkin aina säilynyt lähellä sydäntä. Jos Turussa olisi lumisempia talvia,
niin se voisi hyvin olla osa viikoittaista harjoitusohjelmaa palauttavana
harjoituksena. Tällä hetkellä sukset menevät jalkaan kuitenkin liian harvoin.
Sportmagasinetissa
haastateltiin Kristaa pari viikkoa sitten. Hän kertoi, kuinka harjoitusmäärät
ovat viime vuosina nousseet 900 tuntiin, mutta toisaalta hän toi esille, miten
hän on oppinut myös tuntemaan sen, milloin hän on palautunut ja toisaalta
uskaltanut kuunnella itseään, jos olo ei ole tuntunut palautuneelta.
Se on myös suurin
asia, jota olen itse joutunut oppimaan Espanjan leirin jälkeen. Leiri sujui hyvin, ja
leirin jälkeen pääsin Suomessa palaamaan normaaliharjoitusrytmiin. Juoksu
tuntui vahvalta, ja halu oli valtava mennä eteenpäin. Keuhkoklamydia oli jättänyt
keuhkot hyvin herkiksi ja ne muistuttivat välillä itsestään.
Helpolla viikolla keuhkot eivät kuitenkaan palautuneet, ja olo oli hyvin väsynyt. Räkäiset keuhkot
olivat infektioalttiit, ja sainkin kovan flunssan. Mutta tällä kertaa kyseessä
oli aivan tavallinen flunssa, ja siitä selviäminen vei 10 päivää. Olin onnellinen
siitä, että kyseessä oli aivan tavallinen flunssa. Toisaalta harmitti se, että
en ollut kuunnellut itseäni riittävästi, vaan kova halu päästä treenaamaan oli
sivuuttanut kehon hiljaiset signaalit, jotka olivat kertoneet tarpeesta levätä.
No flunssaa on liikkeellä paljon talvisin, se olisi voinut iskeä kuitenkin, mutta silti oli opittava kuuntelemaan itseään paremmin. On muistettava, että urheilija on urheilija 24 tuntia vuorokaudessa, ja myös kaikki muuta asiat harjoittelun lisäksi rasittavat elimistöä.On hyvä kysyä itseltään, olenko valmis jättämään treenin väliin, jos siltä tuntuu vai teenkö sen vaikka väkisin?
 |
| Aurinkoiset talvikelit ovat tuoneet lisäpiristystä juoksulenkkeihin ja muistuttaneet, että kevät on pian täällä taas. |
