Verkkareista jakkupukuun

Se ei tapahtunut yhdessä yössä eikä yksillä verkkareille. Siihen mahtui kymmeniä tenttejä, satoja kirjoja, tuhansia juostuja kilometriä ja unohtumattomasti uusia ihmisiä ja kokemuksia elämässä. Tämän blogikirjoituksen piti ilmestyä jo paljon aiemmin, mutta työ ja treenit ovat pitäneet kiireisenä.

Olin syksyllä Urheiluliiton järjestämässä kilpaurheilijasta huippu-urheilijaksi seminaarissa. Eräs lääkäri ja liikuntatieteiden maisteri lopetti esityksenä Mahatma Gandhin ajatukseen: ”Happiness is not the destination, is the way how we go there”. Päämäärän lisäksi tärkeää on siis se, miten me sinne kuljemme ja kuinka paljon matkasta nautimme. Tämä ajatus sopii kilpaurheilun lisäksi myös moneen muuhun asiaan elämässä.

Kun minulta töissä kysyttiin, että no ottiko se koville valmistua. Vastasin, että ei oikeastaan. Tottakai tenttiin luku ja gradun loppuhiominen ei ollut aina pelkkää juhlaa, mutta kun opiskeli ainetta, johon liittyi myös intohimoa, matka ei tuntunut niin pitkältä. Minulle tuo aine oli markkinointi. Markkinoinnissa kiehtoi se, että siinä ei tule koskaan valmiiksi taituriksi, sillä maailma muuttuu koko ajan, ja niin muuttuu myös markkinointi – tai ainakin kanavat ja keinot, jolla markkinoimme. Markkinoinnin perusidea pysyy siellä taustalle hyvinkin samana eli se, miten voimme vaikuttaa asiakkaiden ostopäätöksiin.

Matka kauppatieteiden maisteriksi ei tuntunut pitkältä myöskään siksi, koska matkaseura oli hyvää. Kauppakorkeassa tapasin heti alusta asti samanhenkisiä ihmisiä, joista on tänä päivänä tullut hyviä ystäviäni. Huomasin jo alussa, että törmäsin siellä usein avoimiin, sosiaalisiin ja kunnianhimoisiin ihmisiin, jotka ovat piirteitä, joilla kuvailisin paljolti myös itseäni.

Unohtamatta en voi myöskään olla vaihtovuotta Teksasissa. Sen lisäksi, että opin siellä jenkkiläisen valmennusfilosofian ja pääsin myös kokeilemaan sitä harjoittelussani, opin myös paljon itsestäni. Opin tunnistamaan, mitkä arvot ja asiat ovat itselleni tärkeitä. Toisaalta huomasin myös sen, että kun hymyilee, maailma hymyilee myös sinulle. Siihen liittyy myös tarina siitä, miksi tänään istun Lindorffilla duunissa.

Siirtyminen työelämään on tapahtunut aika vauhdilla ja se on imaissut mukanaan. Vaikka teenkin vain 80 prosenttista työaikaa, huomaan, että työelämän ja urheilun yhdistämisessä on haasteita. Vapaa-aikaa ei turhan paljon jää. Niinpä minun pitääkin palata lääkärin syksyisiin sanoihin, ja miettiä, että miten teen tästä tulevasta matkasta – työelämästä – myös elämäni parasta aikaa niin, että en nauti vaan suorituksista, vaan myös siitä, miten kuljen niitä kohti.  

Jakkupukua käytetään vain tilanteen niin vaatiessa ja verkkarit pysyvät edelleen tiukasti päällä - ja juuri alkaneella Potugalin leirillä tarkenee toivottavasti vielä verkkareitakin pienemmissä juoksuvaatteissa.