Kun astmapiippu ei enää riittänyt

Joulukuun ensimmäisenä päivänä maailmani pysähtyi hetkeksi. Taas se alkoi, uusi antibiootti ja juoksutauko. Yhtäkkiä millään ei ollut väljä, mikään ei tuntunut enää miltään. Enää ei ollut kiire minnekään; ei ollut kiire kisoihin tai juoksemaan, halusin vaan päästä terveeksi.

Olin mennyt lääkäriin, koska palautumiseni ei ollut normaalia. Päätä särki, janotti ja keuhkoissa oli räkää. Olo oli vähän kuin ylikunnossa, vaikka treenimäärät eivät päätä huimanneet. Lääkärissä kuitenkin paljastui, että hengitysarvot olivat edelleen lähes yhtä heikot kuin syksyllä, yli 20 prosenttia huonommat kuin edelliskeväänä, ja lisäksi keuhkoissa rohisi.

Sain erittäin vahvan, kolme viikkoa kestävän, antibioottikuurin. Antibiootissa oli todella kovat sivuvaikutukset ja lääke muun muassa huononsi astmaa entisestään. Kaikki muut sivuvaikutukset kestin, mutta se, että en saanut henkeä normaalielämässä teki antibioottikuurista lähes kestämättömän. Avaava lääke oli koko ajan mukana, jos alkoi ahdistaa. Tajusin, millaista elämä on niillä ihmisillä, jotka kärsivät pahasta astmasta.

Tänä aikana myös juoksu sai uuden merkityksen elämässäni. En halunnut treenata ennen kuin olin terve ja en halunnut yrittää juosta ulkoisten paineiden tai minkään muun takia. Sillä ei ollut väljä, kuinka pitkään olisin juoksematta, ainoa asia mikä merkitsi, oli se, että voisin taas juosta terveillä keuhkoilla. Vain silloin voisin taas nauttia juoksemisesta ja juosta kovempaa kuin koskaan ennen.

Juoksutauon aikana en kuitenkaan voinut jättää kaikkea, sillä gradunteossa loppusuora häämötti ja halusin saada sen vietyä loppuun asti. Ensi vuonna en sitä enää halunnut tehdä korjauksia ja kirjoitusvirheiden korjaamista lukuunottamatta.  Niinpä noudatin graduohjaajan neuvoa pitää perse penkissä ja kirjoittaa – se oli tehokkain tapa saada tutkimustyö loppuun. Ja hikoilu työpöydän edessä tuotti tulosta ja gradu menee esitarkistukseen ensi viikolla.

Nyt olen pystynyt kevyesti aloittamaan harjoittelun, ja olen lähtenyt maltillisemmin liikkeelle kuin viime kerralla. Kuten viime kerrallakin, myös tällä kerralla aion seurata täysin keuhkolääkärin ohjeita. Mutta tässä syksyn aikana olen kuitenkin oppinut, että omat tuntemukset ovat ne tärkeimmät. Ne kertovat parhaiten, miltä kehossa tuntuu, jos vaan uskaltaa pysähtyä kuuntelemaan niitä.

Haluankin toivottaa kaikille oikein hyvää ja rentouttavaa Joulun aikaa. Joulu on hyvä aika pysähtyä hektisessä elämässä ja palautua arjen ja treenien rasituksesta.  

Tänään tuli myös hiihtokausi korkattua, kun käytiin äitin kanssa Hakkarissa hiihtämässä.