Miksi juoksen kilpaa?

Silloin, kun urheilijalle menee huonosti, hän on hyvin yksin. Jäljelle jäävät vain läheiset juoksukaverit, valmentaja ja perhe, jotka kyselevät miten menee. Niinä päivinä ehtii miettiä omassa hiljaisuudessaan, että miksi tekee tätä kaikkea ja onko tässä mitään järkeä. Niinä päivinä mitataan myös urheilijan motivaation lähde: mitä varten kilpaurheilen? Onko se halu voittaa kilpailu ja juosta kovempaa kuin koskaan vai onko se vain elämäntapa vai ehkä niitä molempia?

Tämän kesän aikana jouduin näiden kysymysten äärelle, kun hyvin sujunee harjoituskauden jälkeen vaikea allergia pilasi lähes koko kauden. Haastavaa ja kuluttavaa siitä teki se, että tiesin, että olen kunnossa, mutta kuitenkaan ei kulje. Se söi naista. Mitä järkeä tässä kaikessa on, jos en saa mahdollisuutta asettua samalla lähtöviivalle muiden kanssa?

Toisaalta mahdollisuus harjoitella terveillä jaloilla ja muuten terveenä piti kuitenkin uskon siihen, että joku päivä vielä kulkee. Se päivä tuli ensimmäisen kerran Espoo Challenge:ssa 3000m kisassa. Lähdin vauhdittamaan kisan toista ryhmää ja juoksu tuntui kevyeltä. Askelrytmi oli kuitenkin vähän hakusessa, sillä en ollut tällä kaudella juossut yhtään 3000m kisaa. Pidin vauhtia ensimmäiset kaksi kilometriä, ja vaikka siinä kohdin maitohapot alkoivat jylläämään, pystyin juoksemaan vikan tonnin nopeiten – 3.24. Viimeinen kierros meni 78 sekuntiin, ja maalissa jäi sellainen olo, että kiri olisi pitänyt aloittaa jo aiemmin, jotta loppuaika olisi ollut lähempänä 10.25. Tuloksena oli kuitenkin 10.29,01 ja 7 sekunnin parannus ennätykseen. Hymy oli herkässä, sillä tätä oli odotettu: Henki kulkee ja pystyn nauttimaan kilpailemisesta täysin siemauksin.

Viikon päästä Espoosta juoksin Tampereen eliittikisoissa kauden parhaani 1500m:llä. Vauhti pysyi tasaisena lähes koko matkan (kierrosajat 75-77-77-57s), ja kello pysähtyi aikaan 4.46,72.  Ennätys jäi harmittavasti vajaan sekunnin päähän, mutta kisa oli ehdottomasti kauden paras 1500m:llä. Kolme päivää myöhemmin juoksin Turussa lähes saman ajan 1500m:llä, ja olin ennätysvauhdissa 1300m asti (kierrosajat 75-75-77-59s). Viimeisellä 200m:llä maitohapot polttivat kuitenkin liikaa eikä kiristä ollut tietoakaan. Yksi lisäpäivä Tampereen ja Turun väliin olisi taannut riittävän palautumisen jaloille ja keuhkoille, mutta kauden vikasta ratakisasta jäi kuitenkin iso plussa harjoituspäiväkirjaan.

Viimeisen kerran tällä kaudella asetuin lähtöviivalle eilen Tampereen maratonviestissä. Juoksin ensimmäisen n. 10,75 kilometrin pituisen osuuden iskän maratonjuoksijoiden viestissä. Päätin lähteä nauttimaan ensimmäiselle kympilleni moneen vuoteen. Aloitin neljän minuutin vauhtia ja pelkäsin koko ajan, että missä vaiheessa noutaja tulee. Noutajaa ei kuitenkaan tullut, ja ensimmäisen vitosen jälkeen lisäsin vauhtia ja viimeisen kilometrit kulkivat 3.40-3.50 välillä. Edessä juoksevien miesten napsiminen ja järjestysmiesten kova kannustus antoivat lisätsemppiä, ja viimeinen vitonen kulki kovempaa kuin koskaan. Kympin väliaika oli alle 39 minuuttia ja vaihtoon tuli 4. nopeimpana. Fiilis oli uskomaton.

Onnistuminen eilisellä kympillä ja muissa loppukauden kisoissa oli hyvin tärkeää, sillä kilpailemisen iloa ei voi päästä kokemaan kuin silloin, kun juoksu kulkee. Sitä tunnetta, kun henki kulkee, askel rullaa ja voittamisen halu jyllää sydämessä, ei korvaa mitään. Se on paras fiilis, mitä tiedän. Se takia tätä teen.

Kisatunnelmia Tampereen Eliittikisoista!

3000 metrin ennätyksen jälkeen hymyilyttää!

Valmiina maratonviestiin! Joukkueemme oli eilen toinen ja eiköhän me sitten ens vuonna haeta voitto kotiin, kun järjestäjät osaavat opastaa juoksijat oikeaa reittiä vaihtoon ilman aidan ylitystä ;) Kiitos koko joukkueelle!

Kulkua etsimässä

Kilpaurheilusta haastavaa tekee se, että samaan aikaan niin pään, keuhkojen kuin myös jalkojen pitää olla kunnossa. Näin äkkiseltään se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä se ei ole niin helppoa. Ja silloin kun haetaan huippukuntoa, pienikin ongelma yhdestä näistä ominaisuuksista voi pilata huippusuorituksen. Monesti urheilijoiden sanotaan syyttävän olosuhteita epäonnistuneista tuloksista, ja vaikka en väitettä täysin allekirjoita, on olemassa paljon ulkoisia tekijöitä, joihin urheilija ei voi itse vaikuttaa. Kun siitepölyallergia iskee kesken kovan harjoituskauden tai kun omassa henkilökohtaisessa elämässä tapahtuu muutoksia, on parhainta kisavirettä lähes mahdotonta löytää.

Joskus tulee sellainen olo, että voiko näitä kaikkia saada onnistumaan koskaan samaan aikaan. Edellisessä blogitekstissäni kerroin, että olen nauttinut suuresti terveenä kilpailemisesta kesän aikana, ja niin todella teinkin. Siihen asti kisakauteni oli sujunut nousujohteisesti. Harmi, että tuo nousukausi loppui juuri silloin, kun kisakausi oli kuumimmillaan ja kovimmat kortit olisi pitänyt pystyä kaivamaan esiin.

Sm-viestien jälkeen harjoitukset sujuivat lentäen, näin jälkikäteen ehkä liiankin hyvin. Pitkät vedot kulkivat kovempaa kuin koskaan ja huomasin kuinka allergian helpottaminen selvästi paransi myös hengitystäni. 1500m:llä tähtäävä pyramidi harjoitus 500-200m vedoista kulki vahvasti. Itseluottamukseni parani, ja olin valmis juoksemaan kovempaa kuin koskaan. Harjoitusjakso jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä jo 10 päivää SM-viesteistä piti päästä kilpailemaan, jotta Kalevan kisa-rajaa olisi mahdollista yrittää vielä kahdessa kisassa.

Pm-kisoissa Turussa 1500m ei sitten kulkenutkaan kuten harjoitukset olivat antaneet odottaa. Jalat tuntuivat hyvältä, ja yhteisveto piti kierrosvauhdin ennätykseni tuntumassa aina 1000m asti, mutta viimeisellä kierroksella hapot iskivät täysin yllättäen eikä taistelu mitalista edes herättänyt loppusuoralla. Kisan jälkeen ajattelin, että se ei vain ollut päiväni. Toisaalta tiedostin myös sen, että muutokset elämässäni olivat sekoittaneet ajatusmaailmaa edellisten kuukausien aikana enkä tuossa kisassa pystynyt olemaan noiden asioiden yllä. Lisäksi tajusin, että olin ehkä vähän väsynyt harjoituksista, mutta uskoin, että seuraavassa kisassa Lapinlahdella kulkisi taas.

Lapinlahdella lähdettiin juoksemaan kovaa heti alusta asti ja kahden kierroksen jälkeen olin aivan hapoilla. Vaikka aloitus oli kova, juoksin ennätykseni juuri tuollaisella kovalla aloituksella, joten en usko että se pilasi kisaani. Kahden kierroksen jälkeen vauhtini kuitenkin vain hiipui, mutta taistelin loppuun asti. Juoksu tuntui hirveältä, sillä elimistö ei jaksanut sykkiä koko 1500m:ä.

Kisan jälkeen tajusin aika nopeasti mistä oli kysymys: jonkinlaisesta ylirasituksesta. Yhdysvalloissa olin kärsinyt juuri samanlaisista oireista, joten tiesin mistä oli kyse. Sielläkin treeni kulkivat ennätysvauhtia, mutta yhtä yhtämittaista vetoa elimistö ei jaksanut sykkiä. Lisäksi kävin ehkä hieman ylikierroksilla ja juoksemisesta oli tullut suorittamista: etenin vain kisasta toiseen joka viikonloppu. Tiesin, että tarvitsin lepoa niin henkisesti kuin fyysisesti.

Niinpä viimeviikosta tuli kesän helpoin viikko, ja se todella kannatti. Treenit ovat alkaneet taas kulkemaan ja olo tuntunut normaalilta. Välillä kadoksissa ollut hymy on taas löytynyt kasvoille. Elokuussa on vielä uusi mahdollisuus.

1500m:n loppusuoralla Lapinlahdella.