Kohti kisakautta

Sm-maastojen jälkeisenä aamuna ei paljon aamutreeneissä naurattanut. Pettymys edellisen päivän kisasta oli edelleen mielessä. Meno oli yhtä jäykkää kuin edellisviikonlopun pm-maastoissa, ja lisäksi keuhkojen yläosaan pisti – se oli jotain täysin odottamatonta, sillä kaikki hengityslihakset oli hierottu samalla viikolla ja hengitysfyssarin mukaan hengitystekniikkani oli parantunut. Jouduin istumaan alas ja pohtimaan mistä tässä oli kyse: oliko se astmaa, oliko se allergiaa, oliko se ylikuntoa vai kaikkien niiden sekoitusta?

Kisan jälkeen pidin toisen viikon helppoa putkeen, astmalääkkeitä muutettiin ja siitepölytkin alkoivat pikkuhiljaa laskea. Sykkeet romahtivat ja juoksu alkoi kulkea pikkuhiljaa paremmin – pystyin juoksemaan kevyet lenkit yskimättä keuhkojani pihalle. Astmalääkärin mukaan paha siitepölykausi todennäköisesti pahensi astmaa ja allergiaa, ja tulehdutti keuhkoja niin, että suuri osa elimistön palautumiskapasiteetista meni tulehduksen hoitamiseen eikä elimistön palautumiseen. Ja todennäköisesti tähän kaikkeen vielä liittyi jotain yliväsymystä, ja näin maksimisuorituksesta ei maastoissa ollut tietoakaan.

Tämä blogikirjoituksen ei kuitenkaan ollut tarkoitus olla pelkkä valitusvirsi, sillä paljon hyvääkin on tapahtunut tämän viimeisen kuukauden blogihiljaisuuden aikana. Helpon viikon jälkeen juoksu alkoi kulkea ja tuntui, että elimistö otti hyvin vastaan kovia harjoituksia. Olin taas päässyt takaisin jenkeissä opittuun ajatusmaailmaan, jossa joka ilta oli tarkoitus mennä nukkumaan hieman parempana kuin oli herätessään.

Kilpailukauteen valmistaviin harjoituksiin on kuulunut edelleen vauhtikestävyys- ja maksimikestävyysharjoittelua, mutta pääpaino on nyt ollut lyhemmissä 200-1000m vedoissa. Erityisesti viime viikolla tehty 3*3*300m/100m/5min antoi uskoa siihen, että oikeita asioista on talven aikana tullut tehtyä. Eka sarja kulki 57s, toinen 56, ja kolmas 55, ja tuntui, että kestävyyttä oli tullut lisää eikä hölkkäpalautuksella juostut vedot ottaneet niin koville kuin joskus Jenkeissä.  

Lisäksi yksi syy hymyyn on ollut uusi työni Lindorff Oy:llä, jonne teen myös pro gradu -työni toimeksiantona. Vastaanotto on ollut hyvä, myyntiin liittyvät työtehtävät ovat olleet mielenkiintoisia ja työkaverit huippuja. On ollut mielenkiintoista työskennellä yrityksessä, jonka voi nähdä toteuttavan seinätauluissa esitettyjä arvoja myös jokapäiväisessä työnteossa. Ainakin yhtä mielenkiintoista on ollut päästä tutkimaan, millaisia mielikuvia asiakkaat liittävät Lindorffin brändiin, ja miten nuo mielikuvat ovat muuttuneet liiketoiminnan laajennuksen myötä. Pro gradu-työni käsittelee siis kyseistä aihetta, ja ne kenelle Kupittaalla sijaitseva yritys on vielä tuntematon, niin yritys tarjoaa kaikkia maksamisen palveluita laskutuksesta perintään asti.

Mielenkiintoista oli myös viime viikonloppuna päästä mukaan seuraamaan ja kannustamaan kavereita ja tuttuja Tukholman maratonilla. Ruotsalaiset olivat taas kerran luoneet upeat puitteet 21 000 juoksijalle ja kannustustakin löytyi rockbändeistä kadun laitaan piknikille istahtaneisiin ruotsalaisboheemeihin asti. Kerrankaan oma ääneni ei kuulunut yli muiden, vaan sekoittui sinne muun kannustuksen joukkoon. Oli ilo päästä seuraamaan iskän maratonkoululaisten edesottamuksia, koska yleensähän asetelma oli toisin päin: he olivat suurin tukijani niin radalla kuin sen ulkopuolella, ja olenkin hyvin kiitollinen heille kaikille, sillä he mahdollistivat tälläkin kaudella leireilyni, fyssarikäyntini ja säännöllisen hieronnan. Lisätietoa tästä maratonkoulusta löydät blogin viereisestä linkistä.

Tukholman maraton sai taas kerran ajattelemaan suomalaista kannustamisen kulttuuria ja vertaamaan sitä vastaavaan Yhdysvalloissa ja nyt Ruotsissa. En sano, etteikö kukaan Suomessa kannusta, mutta välillä tuntuu, että tietynlainen kannustamisen kulttuuri Suomesta puuttuu. Se varmasti liittyy osaltaan suomalaiseen kulttuuriin, jossa tuntemattomia ei turhaan kannusteta tai muutenkaan kisoissa ei turhaan ilakoida. Uskon, että tämä kulttuuri on muuttumassa, ja esimerkiksi Lempäälän SM-maastoissa oli hienoa kisatunnelmaa ja yleisön kannustusta. 

Tällä viikolla lenkillä vastaan tuli tuntematon mies, joka nosti peukut pystyyn kohdallani ja hymyili. En voinut olla hymyilemättä takaisin ja sen jälkeen askeleni keveni ja kilometrivauhti tippui roimasti. Pieni ele sai aikaan ihmeitä. Jenkeissä muistan pitkillä lenkeillä kaivanneeni vettä, mutta sitä ei ollut saatavissa. Vastaavasti kannustusta oli: Tuntemattomat ihmiset tervehtivät iloisesti ja saattoivat vielä perään  huudella tsempit. Tiedän, että se oli osaltaan pinnallista jenkkikulttuuria, mutta se antoi ihmeesti energiaa viimeisille kilometreille.

Itse uskon, että toisten kannustaminen ei ole pois omasta juoksusta. Se vaan antaa eteen kovemman beesin, jota seurata. Yleisölle se antaa paremman kisatunnelman ja kirjaimellisesti luo urheilujuhlan tuntua. Haastankin jokaisen urheilijan, huoltajan ja katsojan kannustamaan tänä kesänä myös niitä urheilijoita, joita ei entuudestaan tunne ja lupaan myös itsekin lyödä käsiä yhteen entistä enemmän.

Jään innolla odottamaan, löytyykö ylihuomenna alkavalta kisakaudelta kisoja, joissa väliaikoja ei kuule, koska yleisö kannustaa niin kovaa. 

Kuva SM-maastoista. Pieni irvistys näyttää vielä tässä kohdin enemmän hymyltä.