Taistelua väsymystä vastaan: Leipää ja sirkushuveja

Leiri on nyt yli puolen välin ja noin kymmenen päivää olen ehtinyt kerätä kilometrejä ja tehdä useita hyviä harjoituksia. Leirin tarkoitus oli kehittävää vauhtikestävyyttä ja sen takia suurin osa harjoituksista on pyörinyt tämän osa-alueen ympärillä. Olen juossut kaksi 8 kilometrin TV-reipasta ja ne ovat kulkeneet selvästi kovempaa kuin Suomessa, 4.15- ja 4.19-kilomtrivauhtia. Vk-harjoitukset eivät ole ehkä niitä lempiharjoituksiani, koska niissä ei voi juosta kovaa alusta asti vaan pitää lähteä rennolla meiningillä matkaan ja koittaa pitää tämä vauhti loppuun asti tai mieluummin kiihdyttää. Toisaalta kuitenkin ne ovat minulle tärkeitä harjoituksia, koska ne rakentavat sitä kestävyyspohjaa, jota tarvitaan muun muassa Lempäälä SM-maastoissa ensi keväänä. Olen myös oppinut nauttimaan niistä harjoituksista ja faktahan on se, että ilman vahvaa vk-pohjaa 6 kilometriä ei kulje vauhdikkaasti edes kotimaastoissa. (http://sm-maastot2014.fi/)

Tänään pääsin lempiharjoituksieni pariin, pääsin radalle. Harjoituksena oli juosta 2*(2*1000m+400m) 3 minuutin palautuksella. Harjoitus lähti hyvin liikkeelle, mutta heti alussa huomasin, että 3.30-kilometrivauhti ei sujunutkaan aivan itsestään, koska en ollut kyseistä vauhtia paljon juossut. Lisäksi kymmenen päivän aikana juostu kilometrimäärä alkaa pikkuhiljaa näkyä elimistössä ja olo oli vähän dieselmäinen. Harjoitus meni kuitenkin suunnitellusti ja tonnit kulkivat 3.35, 3.35, 3.32, 3.31 ja nelkut 77 ja 75 sekuntia. Tunnelma radalla oli myös upea ja muiden urheilijoiden kannustus antoi lisävirtaa viimeisissä vedoissa. Samalla tuli niin ikävä takaisin Amerikkaan, kun näin kuinka saksalaiset ja brittiläiset valmentajat piiskasivat mailereitaan vetoharjoituksissa: Väliajat kuuluivat kentän toiselle puolelle, pienissä ryhmissä juoksevat urheilijat kirittivät toisiaan ja keskimatkojen kevyet piikkarit toivat jenkkitunnelman hetkessä mieleen.

Piristystä treeneihin on myös tuonut Ramin vetämät aamutreenit maanantai- ja perjantaiaamuisin. Maanantaisin ohjelmassa on ollut koordinaatioita ja nopeusvoimaa ja perjantaisin on keskitytty enemmän liikkuvuuteen ja lihaskestävyyteen. On ollut kiva saada uusia ideoita harjoitteluun ja toisaalta palauttaa vanhoja liikkeitä tuoreempaan muistiin. Esimerkiksi useiden liikkeiden toisiinsa yhdistäminen on tehnyt koordinaatioista vaativampia kuten triplingistä polvennostojuoksuun ja siitä rullaukseen tai vastaavasti aitakoordinaatioista isovuorohyppelyyn ja siitä rullaukseen. Ja ennen kaikkea näitä harjoituksia on ollut kiva tehdä isolla suomalaisporukalla ja hyvällä meiningillä.

Jos kerroin Ramin piristäneen treenejä (jos täällä nyt enää piristystä tarvitaan), niin Janica vei lihaskestävyysharjoittelun eilen aivan uudelle tasolle. Hän piti meille lihaskuntoharjoituksen telinevoimistelijoiden tapaan. Renkaissa roikkuen voi tehdä vatsoja huomattavasti tehokkaammin, kun vie jalat maasta ylös ja siitä 90 asteen kulmaan ja palauttaa ne hitaasti alas. Pienenä opitut taidot sirkuskoulusta pääsivät oikeuksiinsa, kun staattinen pito päätettiin tehdä käsillä seisonnassa eikä perinteisesti hooverissa. Kylkipidoistakin saatiin kovempia, kun otettiin koroke jalan alle, ja tehtiin vapaaksi jääneellä jalalla ja kädellä juoksuliikettä. Oli siis aivan huippua viettää iltapäivä Janican opeissa, ja ymmärtää miten valtava keskivartalon hallinta telinevoimistelijoilla on, ja samalla huomata kuinka paljon myös kestävyysjuoksija voi hyötyä noista samantyyppisistä harjoituksista.

Jotta leirillä jaksaisi painaa täysillä jokaisen päivän, tarvitaan myös hyvää ja monipuolista ravintoa. Sannin on vienyt meidät eri maalaisten makujen maailmaan joka ilta. Hänen intohimonsa kokkaukseen on saanut myös minut innostumaan kokkauksesta yhä enemmän ja Sannin oppityttönä olen yrittänyt painaa mieleeni uusien reseptien salat. Ruoka on siis maittanut, ja kiitos näistä makuelämyksistä kuuluu täysin Sannille! Nähtäväksi jää tullaanko täältä leiriltä isommassa kunnossa takaisin kun lähtiessä. No toivottavasti ei, sillä eiköhän yli 100 kilometrin määriin saa jonkun verran syödäkin.

Tulevaan hallikauteen on valmistuttu Open Monte Gordo Tuppi Challenge -kisan parissa. Sannin kanssa perustettiin Suhari-Tättähäärä joukkue (voitte arvata kumpi nimi kuvaa kumpaakin) ja lähdettiin pelaamaan pohjoisen poikien kehittämää korttipeliä. Alkuerät sujuivat aluksi hyvin, ja Kaisalle lähetettiin jo terveisiä, että finaalimekko mukaan finaalia varten. Parikkalan urheilijat veivät kuitenkin pelin parempien korttien turvin (ja ehkä paremman osaamisenkin myötä), mutta silti tappio oli kirvelevä. Näitä poikia ei hämätty millään!

Kansa täällä Mäyränpesässä voi siis hyvin, ja lenkkari rullaa sopivasti Portugalin metsissä.

Lähes joka treeni ollaan tehty Sannin kanssa yhdessä ja välillä olen toiminut leikkimielisesti Sannin käsijarruna, jotta kilometrit pysyvät hallinnassa.