Käsillä kävelyä

Ylimenokausi ei alkanut ihan niin kuin suunnittelin: Oikeaan jalkaterääni tuli murtuma nilkan nyrjähtäessä heti muutaman päivän päästä ylimenokauden alkamisesta. Murtuma tuli siis jalkaterän ulkosyrjään pikkuvarpaaseen johtavaan luuhun.

Siitä alkoikin sitten kaksi aivan erilaista viikkoa. Kyynärsauvoilla kävely ei ollutkaan niin hauskaa, kun mitä olen joskus kavereiltani lainatessa kokenut, sillä jalalla oli kaksi viikkoa varauskielto ja koko jalkaterä oli turvoksissa ja hyvin kosketusarka. Koska en ollut koskaan kävellyt kyynärsauvoilla, en tiennyt miten raskasta liikkuminen on, kun kaikki työ täytyi tehdä käsillä. En myöskään pystynyt kantamaan mitään, joten olin täysin kavereiden avun varassa kaupassa käynnissä ja tavaroiden nostamisessa paikasta toiseen. Esimerkiksi teekupin kuljetus keittiöstä olohuoneeseen oli lähes mahdotonta, sillä yhdellä jalalla pomppiessa teetä läiskyi lähes aina lattialle.

Vaikka murtuma hetkellisesti hankaloittikin monien arkipäiväisten rutiinien tekemistä, tiedän, että jalkaterän luun hyväasentoinen murtuma on yksi pienempiä murtumia, mitä voin saada. Energistä ja aina liikkeessä olevaa ihmistä se kuitenkin pisti vähän miettimään miten itsestäänselvyytenä pidämme mahdollisuutta liikkua ja juosta.

Niinpä murtuma on lisännyt palavaa halua juosta ja päästä taas treenaamaan. Joku on joskus sanonut, että menestymistä ei osaa arvostaa niin paljon, jos se ei ole tullut vaikeuksien kautta. Toivotaan, että tästäkin vammasta on vielä jotain hyötyä.

Nyt on kohta kolme viikkoa mennyt murtumasta ja toinen kolme viikkoa vielä jäljellä, eli lokakuun alussa olisi tarkoitus päästä aloittamaan harjoittelu. Tällä hetkellä kävelen kovapohjaisen kengän kanssa, ja kyynärsauvoja käytän vain ulkona pidemmillä matkoilla. Viimeisen kolmen viikon aikana olen myös muuttanut uuteen asuntoon aivan Urheilupuiston viereen. Kiitos kaikille auttaneille, sillä ilman teitä muutto yhdellä jalalla olisi ollut mahdoton. Olen myös jatkanut opiskelujani Turun Kauppakorkeakoulussa maisteriopintojen parissa, ja on ollut ihanaa olla koulussa hyvien kavereiden kanssa .

Lopuksi täytyy sanoa, että on ollut piristävää huomata se, miten auttavaisia monet ihmiset ovat olleet, kun olen keppien kanssa konkkaillut ympäri Turkua. Tuntemattomat ihmiset eivät ole vain kysyneet ”Tarvitsetko apua?” vaan kysymys on monesti myös kuulunut ”Saanko auttaa?”. Tunnelmaa on muutaman kerran keventänyt myös ehdotus siitä, että eikö se olisi helpompi kävellä käsillä kuin noilla sauvoilla. Ja alussa ajattelin, että kyllä se taitaisi olla; sellaista hyppelyä se oli.