Everything was made for running

Kun olin lähdössä Yhdysvaltoihin juoksemaan, kuulin paljon negatiivista siellä harjoittelusta; harjoittelu siellä oli vain yltiöpäistä vetoharjoittelua. Myönnän, että asiassa on pieni totuuden jyvä, mutta se oli paljon muutakin. Tietenkin kokemukset Yhdysvalloissa riippuvat paljolti myös urheilijasta itsestään, yliopiston urheilujoukkueesta, ja paikallisista valmentajista.

Kuten blogissani on varmasti jo monesti tullut ilmi, vaihtovuosi Texasissa oli minulle hyvin positiivinen kokemus erityisesti urheilun parissa. Ja kun Suomeen saapuminen ja täällä harjoittelu on välillä tuntunut hieman hankalalta ja yksinäiseltä, on arvostus Yhdysvaltain, ja erityisesti yliopistoni Sam Houston State University:n yleisurheilusysteemiä ja valmentajia kohtaan edelleen kasvanut.

Yliopistossa juostessani koin, että kaikki oli tehty juoksemista varten. Koulu ja treenit kulkivat käsi kädessä, ja päivittäinen lukujärjestys mahdollisti sopivan levon harjoitusten välillä. Lisäksi lähes koskaan ei tarvinnut lähteä yksin lenkille, sillä lenkille lähdettiin aina yhdessä joukkueen kanssa, mutta jokaisella oli mahdollisuus juosta omaan harjoitusohjelmaansa sopiva lenkki. Iltapäivän vetoharjoituksiin löytyi myös aina ajanottaja ja kannustajia, ja alkukaudesta myös sopivaa vetoseuraa.

Yhdysvaltojen kilpailujärjestelmä varmisti myös kilpailemisen, ja kilpailutuntuman säilymisen vuoden ympäri. Peruskuntoharjoittelua tehtiin kesäisin ja syksyisin, ja harjoittelu oli vahvasti kestävyysvoittoista, ja syksyllä juostava maastokausin pakotti maileritkin juoksemaan 4-6 kilometrin maastokisoja syksyn ajan.

Myös Training room (”lihashuoltohuone” voisi olla suomenkielinen vastine, vaikka kyseistä huonetta ei Suomesta löydykään) oli auki 6-18, ja näin palautumista pystyttiin tehostamaan ja vammoja ehkäisemään. Training roomista löytyi aina trainereitä ja yleisurheilujoukkueen fysioterapeutti, jotka olivat valmiita venyttämään, hieromaan, vahvistamaan lihaksia, tai antamaan kylmä-, ja lämpö-, tai sähköhoitoa.

Urheilijalle itselleen jäi tehtäväksi huolehtia riittävästi levosta ja ruokailusta sekä suunniteltujen viikkokilometrien saavuttamisesta. Lisäksi hyvät harjoitusolosuhteet varmistivat, että harjoittelu oli melko ammattimaista, jos urheilija itse niin halusi, ja oli valmis elämään urheilijana myös vapaa-ajalla.

Kun vertaan tätä järjestelmää Suomen järjestelmään, tuntuu, ettei Jenkeissä juostessa tarvinnut käyttää paljon omia aivoja, sillä kaikki oli mietitty valmiiksi ja urheilijan tehtävänä oli vain juosta. Kyseisessä ajattelussa piilee tietenkin ylikunnon ja loukkaantumisen vaara, sillä valmentajan on vaikea tietää, mikä on liikaa urheilijalle ja miten eri urheilijat palautuvat samoista harjoituksista.

Monet paikalliset urheilijat valittivat Yhdysvaltalaisen järjestelmän kovuutta, koska heillä oli paineet menestyä koulussa sekä juosta hyvin, sillä epäonnistuminen kilpailuissa saattoi tietää stipendin vähenemistä. Itselläni ei kyseisiä paineita suoraan ollut, sillä englannin kielen kehittymisen myötä koulu sujui hyvin, ja juoksin joukkueessa vaihto-oppilaana enkä stipendiaattina. Tällä hetkellä pohdin sitä, että johtuivatko hyvät ja positiiviset kokemukset vain siitä, että olin kyseisessä järjestelmässä vain vuoden enkä tavallaan päässyt ”väsymään” järjestelmään vai siitä, että minulla ei ollut samanlaisia paineita juosta kovaa.

Uskon, että molemmat asiat vaikuttivat, mutta toisaalta koen myös, että sovin järjestelmään hyvin. Iloisena ja sosiaalisena persoonana tykkäsin ryhmäharjoittelusta. Lisäksi pieni paine on yleensä aina tuonut lisäpotkua kilpailusuorituksiin. Niinpä olen Suomessa usein onnistunut viesteissä ja Yhdysvalloissa tiesin koko ajan juoksevani myös joukkueelle, joka antoi lisäpotkua erityisesti mestaruuskisoihin.

Lisäksi koen, että myös vetoharjoittelu toi tarvittavaa kovuutta 1500m:lle, ja ainakin itse opin tykkäämään kovasta vetoharjoittelusta, koska se toi kilpailutunnelman osaksi harjoitusta, ja kilpailuvauhti tuli hyvin tutuksi. Se, missä Yhdysvalloissa monesti mennään metsään, on keskustelun puute urheilijan ja valmentajan välillä. Yliopistoon tulevat nuoret 18–20 -vuotiaat urheilijat eivät aina tunne omaa elimistöään, ja kun valmentajakin on uusi, jää keskustelu urheilijan ja valmentajan välillä monesti vähäiseksi.

Itse olin onnellisessa asemassa, sillä valmentaja kuunteli minua, ja toisaalta myös kommunikoin hänen kanssaan paljon. Alussa,kun en löytänyt sopivia sanoja, lähetin mailia. Hän tiesi, että olin motivoitunut ja hieman vanhempi urheilija, joten hän oli valmis kuuntelemaan myös tuntemuksiani. Mutta silti hän työnsi minut useasti epämukavuusalueelle tekemään harjoituksia, joita en koskaan ollut tehnyt, koska tavoite oli selvä ja ajatusmaailma sen mukainen: ”If you want to achieve something, you have to do something you have never done before.”

Tässä vielä kuvia Eteläisen konferenssin mestaruuskisoista 1500m:ltä.

Kun kestotyttöjä oli vähän mukana mestaruuskisoissa, tuli aikaa vietetty paljon sprinttereiden kanssa.

Fysioterapeuttimme Steven Reynolds. Erittäin asiantunteva ja kuunteleva fyssari, ja meistä tulit hyvät ystävät takareisiharjoitusten myötä, ja muutenkin poikkesin Training Roomissa lähes joka päivä.