A piece of Texas

Last weeks in Finland has reminded me about Texas in many ways. The weather has been “exceptionally” hot and they have warned us for hot nights and days. So Finnish people have got a piece of Texas weather, but the weather reminds more Texas spring than summer there. In fact, I think we have no idea about 95F (35 degree) with 50 % humidity. I have enjoyed this weather for my whole heart and I have been sweating on the Paavo Nurmi track.

Some good workouts with my teammates have also brought many memories from Texas. Those workouts also helped to overcome my first race in Finland which was not good at all, as the first race never is. 3*3*300m workout already told me that I have done many things right and my fitness point is going up. I did this workout with Heidi, a dear friend and team mate of mine, and it felt so good to run together. Last week I did 5*1000m repeats with Anni and Tiia. We finished the last one in time of 3.14 and all of us could agree that together we could run faster.

Also a former top athlete from Rice University, Becky Wade, brought a piece of Texas to Turku, when she visited in Finland. Or if you read her blog, you should say she brought a piece of Finland to her blog. Becky is doing a year-long exploration of running cultures around the world and right now she has visited in 19 countries. It was awesome to meet such a sympathetic athlete almost from the same city where I spent my exchange year.

Also the same Finnish girls,  who raced in SHSU twilight  in a dark and cold night on May 2, could be seen on the track tomorrow. Those girls, Johanna and Hanna, are racing in 1500m finals tomorrow night. The race is called “Distance Running Carnival” and as you know, carnivals are always celebration of something. Tomorrow the reason for a carnival is obviously the possibility to run new PRs in a beautiful summer night.

The link to Becky's blog:

http://beckyrunsaway.wordpress.com/2013/06/26/helsinki

Becky and me in Paavo Nurmi Games

Lessons learned

Alkukesä on sujunut uskomattoman nopeasti ja nyt olen ollut Suomessa yli 4 viikkoa. Harjoitukset ovat sujuneet pääosin nousujohteisesti ja olen tottunut Suomen sääoloihin ja enää en myöskään eksy ruokakaupassa ja small talk:kin sujuu pääosin jo suomeksi. Toissa päivänä country musiikin kuuntelu sai kuitenkin kyyneleet valumaan poskia pitkin ja ikävä Teksasiin iski aivan yllättäin.Teksasissa olessani mikään yksittäinen tekijä ei saanut mua ihastumaan siihen osavaltioon, mutta ne kaikki pienet asiat yhdessä, erityisesti urheiluun liittyvät, loivat elämän ympärilleni, jotka tekivät vaihtovuodestani ikimuistoisen.Niinpä haluankin tänään, uuden kauden kynnyksellä, vielä muistella mitä kaikkea Yhdysvaltojen matka opettikaan.

Consistency: Yksi valmennuksen tärkeimpiä kulmakiviä oli valmentajamme mukaan consistency eli johdonmukaisuus kaikessa tekemisessä urheilun lisäksi. Se, että sai yhden tosi hyvän treeniviikon kasaan, ei auttanut ketään, mutta se, että sai kasaaan useita hyviä treeniviikkoja kasaan, toi kehitystä. Lisäksi hän aina muistutti myös muun elämän johdonmukaisuudesta: Ei riittänyt että vain tänään jätti hampurilaisen väliin, vaan se piti olla osa elämäntapaa. Lisäksi hän aina sanoi, että päiväunet ovat hyväksi, mutta vain jos ne ovat osa jokapäiväistä päivärytmiä, ja itselle ne ainakin sopivat ja toivat kaivattuja lepohetkiä päivääni.

Hills after hills: Mäkisessä maastossa harjoittelu oli ehdottomasti Bearkats:ien suuria etuja, sillä Huntsvillessä mäkiä ei voinut välttää vaikka lähti mihin tahansa suuntaan juoksemaan. Myös erilaiset mäkiharjoitukset toivat mielestäni askeleeseen työntöä ja sen myötä juoksu oli voimakkaampaa ja paremmin etenevää. Myöskin State Parkissa tehdyt harjoitukset mäkisessä ja epätasaisssa maastossa kehittävät peruskestävyyttä ja tasapainoa, koska viiden minuutin vauhtiin joutui tekemään paljon enemän töitä epätasaisella alustalla kun taas asfaltilla juostessa. Peruskestävyyden parantumisesta kertoi myös reilu viikko sitten tehty astamtesti, joka kertoi aerobisen kynnyksen nousseen reilun 10 sekuntia vuoden takaisesta.

Openmindedness: Uudessa kulttuurissa uuden joukkuueen ja valmentajan kanssa opetti paljon epävarmuuden sietämistä ja ennakkouulottomuutta. Koko ajan vastaan tuli uusia treenejä ja kilpailuita, joilta en tiennyt mitä odottaa. Oli vain lähdettävä mukaan kokeilemaan ja uskottava, että kyllä mä tästä treenistä selviän. Ja niinpä monet uudet harjoitukset pakottivat ylittämään itsensä ja vain juoksemaan.Valmentajalla oli aina tapana sanoa, että sä juokset ja hän ajattelee, ja vaikka alussa en uskonut, että se toimisi niin, se auttoi keskittymään enemmän harjoituksiin ja kisoihin, ja miettimään vähemmän miltä tuntuu.

Live in the moment: Raskaimpina koulu- ja harjoitusviikkona tämä ajatus auttoi selviämään rankoista viikoista. Valmentaja ohjeisti tulemaan valmistautuneena jokaiseen treeniin ja keskittymään yhteen treeniin aina kerrallaan. Ja se auttoi onnistumaan tärkeimmissä harjoituksissa ja varmistamaan, että jokaista treeniä ennen tuli levättyä ja syötyä riittävästi. Toisaalta myös itse vaihto-opiskelu opetti elämään hetkessä, sillä jos koko ajan olisin suunnitellut tulevaisuutta, niin miten olisin voinut nauttia vaihto-vuodesta Yhdysvalloissa. Miksi olisin rakentanut ystävyyssuhteita, jos olisin kokoajan ajatellut, että en enää koskaan nää näitä ihmisiä?

Dedication: Jenkkivalmentajani ei ollut minulle äiti, isä eikä lastenhoitaja kuten meillä oli tapana vitsailla valmentajan moninaisista rooleista, sillä joillekin urheilijoille hän oli näitä kaikkea ja vielä paljon muutakin. Minulle hän oli vain valmentaja, joka piiskasi minua eteenpäin. Aina kaikki hänen sanomiset eivät tuntuneet kivoilta ja koviempian treenien aikana välillä ajattelin, että hän on ihan hullu. Esimerkiksi ennen ensimmäistä hallikisaa hän ei suostunut enää vastaamaan kysymyksiini, koska olin kysynyt jo liian monta kysmystä ja mun tehtävänähän olin vaan juosta, ei ajatella. Silloin ajattelin, että toi mies ei tiedä maailman toisella puolella kilapailemista mitään, mutta en tietenkäänn sanonut mitään. Niin vaan menin viivalle, ja siitä kasvu ihmisenä ja urheilijana alkoi.

Niinpä koenkin, että hän auttoi minua kasvamaan urheilijana kuin myös ihmisenä. Olin niin yksin monien ajatusten kanssa, että ne oli vaan omaan pään sisällä selvitettävä ja jatkettava hymyssä suin. Vaihtovuosi kasvatti siis urheilijana, mutta se kasvatti myös ihmisenä. Se opetti positiivisuutta, mutta se opetti myös arvostamaan pieniä asioita lähellään, jotka olivat liian itsestäänselvyyksiä Suomessa eläessään. Yksi niistä oli aidosti välittävät ja rakastavat perhe ja ystävät. Kaikilla ihmisillä Yhdysvalloissa  ei ollut perhettä lähellään, koska he olivat joutuneet lähtemään kotimaastaan, jotta he voisivat opiskella ja työskennellä busineksen parissa tulevasuudessa - esimerkiksi Kuubassa tämä ei ollut mahdollista.Vaihtovuosi opetti myös arvostamaan miten hyvä Suomessa onkaan elää: Opiskelijoita tuetaaan ja työntekijöitä suojellaan, ja vaikka verotus on kova, sillä halutaan mahdollistaa kaikille edes jonkintasoinen elintaso. Suomeen oli siis hyvä palata, koska moni asia oli niin hyvin.

Tänään on aika lähteä katsomaan, miten hyvin asiat ovat radalla. Oranssi uniformu on vaihdettu vihreään ja Jenkeistä opittua lähdetään soveltaman Suomen oloihin. On aika ottaa haaste vastaan, ja aloittaa vuoden kolmas kilpailukausi. Kisaan lähdetään kilpailemaan yhtä kovalla innostuksella kuin mestaruuskisoihin, ja päävalmentajan ohjeet muistuivat mieleen vielä aamulenkillä: "Compete, Compete. Compete. That's the only thing you have to do but without competing hard you won't achieve aything".

Paavo Nurmi Games, 1500m ja vesisade ovat tämän sunnuntain ohjelmassa.

Everything was made for running

Kun olin lähdössä Yhdysvaltoihin juoksemaan, kuulin paljon negatiivista siellä harjoittelusta; harjoittelu siellä oli vain yltiöpäistä vetoharjoittelua. Myönnän, että asiassa on pieni totuuden jyvä, mutta se oli paljon muutakin. Tietenkin kokemukset Yhdysvalloissa riippuvat paljolti myös urheilijasta itsestään, yliopiston urheilujoukkueesta, ja paikallisista valmentajista.

Kuten blogissani on varmasti jo monesti tullut ilmi, vaihtovuosi Texasissa oli minulle hyvin positiivinen kokemus erityisesti urheilun parissa. Ja kun Suomeen saapuminen ja täällä harjoittelu on välillä tuntunut hieman hankalalta ja yksinäiseltä, on arvostus Yhdysvaltain, ja erityisesti yliopistoni Sam Houston State University:n yleisurheilusysteemiä ja valmentajia kohtaan edelleen kasvanut.

Yliopistossa juostessani koin, että kaikki oli tehty juoksemista varten. Koulu ja treenit kulkivat käsi kädessä, ja päivittäinen lukujärjestys mahdollisti sopivan levon harjoitusten välillä. Lisäksi lähes koskaan ei tarvinnut lähteä yksin lenkille, sillä lenkille lähdettiin aina yhdessä joukkueen kanssa, mutta jokaisella oli mahdollisuus juosta omaan harjoitusohjelmaansa sopiva lenkki. Iltapäivän vetoharjoituksiin löytyi myös aina ajanottaja ja kannustajia, ja alkukaudesta myös sopivaa vetoseuraa.

Yhdysvaltojen kilpailujärjestelmä varmisti myös kilpailemisen, ja kilpailutuntuman säilymisen vuoden ympäri. Peruskuntoharjoittelua tehtiin kesäisin ja syksyisin, ja harjoittelu oli vahvasti kestävyysvoittoista, ja syksyllä juostava maastokausin pakotti maileritkin juoksemaan 4-6 kilometrin maastokisoja syksyn ajan.

Myös Training room (”lihashuoltohuone” voisi olla suomenkielinen vastine, vaikka kyseistä huonetta ei Suomesta löydykään) oli auki 6-18, ja näin palautumista pystyttiin tehostamaan ja vammoja ehkäisemään. Training roomista löytyi aina trainereitä ja yleisurheilujoukkueen fysioterapeutti, jotka olivat valmiita venyttämään, hieromaan, vahvistamaan lihaksia, tai antamaan kylmä-, ja lämpö-, tai sähköhoitoa.

Urheilijalle itselleen jäi tehtäväksi huolehtia riittävästi levosta ja ruokailusta sekä suunniteltujen viikkokilometrien saavuttamisesta. Lisäksi hyvät harjoitusolosuhteet varmistivat, että harjoittelu oli melko ammattimaista, jos urheilija itse niin halusi, ja oli valmis elämään urheilijana myös vapaa-ajalla.

Kun vertaan tätä järjestelmää Suomen järjestelmään, tuntuu, ettei Jenkeissä juostessa tarvinnut käyttää paljon omia aivoja, sillä kaikki oli mietitty valmiiksi ja urheilijan tehtävänä oli vain juosta. Kyseisessä ajattelussa piilee tietenkin ylikunnon ja loukkaantumisen vaara, sillä valmentajan on vaikea tietää, mikä on liikaa urheilijalle ja miten eri urheilijat palautuvat samoista harjoituksista.

Monet paikalliset urheilijat valittivat Yhdysvaltalaisen järjestelmän kovuutta, koska heillä oli paineet menestyä koulussa sekä juosta hyvin, sillä epäonnistuminen kilpailuissa saattoi tietää stipendin vähenemistä. Itselläni ei kyseisiä paineita suoraan ollut, sillä englannin kielen kehittymisen myötä koulu sujui hyvin, ja juoksin joukkueessa vaihto-oppilaana enkä stipendiaattina. Tällä hetkellä pohdin sitä, että johtuivatko hyvät ja positiiviset kokemukset vain siitä, että olin kyseisessä järjestelmässä vain vuoden enkä tavallaan päässyt ”väsymään” järjestelmään vai siitä, että minulla ei ollut samanlaisia paineita juosta kovaa.

Uskon, että molemmat asiat vaikuttivat, mutta toisaalta koen myös, että sovin järjestelmään hyvin. Iloisena ja sosiaalisena persoonana tykkäsin ryhmäharjoittelusta. Lisäksi pieni paine on yleensä aina tuonut lisäpotkua kilpailusuorituksiin. Niinpä olen Suomessa usein onnistunut viesteissä ja Yhdysvalloissa tiesin koko ajan juoksevani myös joukkueelle, joka antoi lisäpotkua erityisesti mestaruuskisoihin.

Lisäksi koen, että myös vetoharjoittelu toi tarvittavaa kovuutta 1500m:lle, ja ainakin itse opin tykkäämään kovasta vetoharjoittelusta, koska se toi kilpailutunnelman osaksi harjoitusta, ja kilpailuvauhti tuli hyvin tutuksi. Se, missä Yhdysvalloissa monesti mennään metsään, on keskustelun puute urheilijan ja valmentajan välillä. Yliopistoon tulevat nuoret 18–20 -vuotiaat urheilijat eivät aina tunne omaa elimistöään, ja kun valmentajakin on uusi, jää keskustelu urheilijan ja valmentajan välillä monesti vähäiseksi.

Itse olin onnellisessa asemassa, sillä valmentaja kuunteli minua, ja toisaalta myös kommunikoin hänen kanssaan paljon. Alussa,kun en löytänyt sopivia sanoja, lähetin mailia. Hän tiesi, että olin motivoitunut ja hieman vanhempi urheilija, joten hän oli valmis kuuntelemaan myös tuntemuksiani. Mutta silti hän työnsi minut useasti epämukavuusalueelle tekemään harjoituksia, joita en koskaan ollut tehnyt, koska tavoite oli selvä ja ajatusmaailma sen mukainen: ”If you want to achieve something, you have to do something you have never done before.”

Tässä vielä kuvia Eteläisen konferenssin mestaruuskisoista 1500m:ltä.

Kun kestotyttöjä oli vähän mukana mestaruuskisoissa, tuli aikaa vietetty paljon sprinttereiden kanssa.

Fysioterapeuttimme Steven Reynolds. Erittäin asiantunteva ja kuunteleva fyssari, ja meistä tulit hyvät ystävät takareisiharjoitusten myötä, ja muutenkin poikkesin Training Roomissa lähes joka päivä.