Äiti

Cheerleaderit mielletään yleensä tytöiksi, jotka tanssivat ja hurraavat kotijoukkueelleen jääkiekkopeleissä tai täällä Amerikassa myös amerikkalaista futista pelatessa. Cheerleadereita ovat kuitenkin kaikki ne ihmiset, jotka kannustavat radan varrella ja tukevat urheilu-uraasi. Meille täällä aina sanotaan, että kun oma kisa on ohi, on tärkeintä olla cheerleader joukkuetovereille ja mennä kannustamaan heitä radan varteen.

Tänään pääsin olemaan cheerleader että saamaan kannusta joukkueeni cheerleaderilta. Tänään juostiin siis 1500m finaali ja järjestettiin eteläisen konferenssin tytöt paremmuusjärjestykseen. Tänään kaikki tuntui olevan kohdallaan jo ennen kisaa: Nukuin täydelliset 9 tunnin yöunet ja vajaan tunnin päiväunet. Fysioterapeuttimme Steven laittoi Flexolia jalkoihini ja antoi viimeisen voitelun. Olin siis valmis elämäni tärkeimpään kilpailuun täällä valtameren takana.

Vauhtia lähdettiin pitämään heti alusta asti, ja 400m tulin 73 sekunnissa. Tässä vaiheessa olin joukon hännillä, koska huomasin tyttöjen hermostuneisuuden ja tiesin, että vauhtiin lähdettiin heti alusta asti. Juoksua haittasi hieman siitepölyallergiani ja kuumuus, ja en saanut hengitetty täysin normaalisti. Maitohappojen alkaessa jyllää kolmannella kierroksella kaikki muu kuitenkin unohtui, kun yritin parantaa sijoitustasi ja pitää vauhti yllä. 900 metrissä oli jo vähän irvistystä pelissä, mutta etusuoran myötätuuli auttoi pääsemään muutaman kanssakilpailijan ohi kun kaarruttiin etusuoralle toiseksi viimeistä kertaa. Viimeisestä kierroksesta en juuri muista, mutta kaikkeni koitin nostaa sijoitusta ja päästä pistesijoille.

Loppukiri ei kuitenkaan aivan riittänyt, ja tuloksen oli 9. sija. Pääsin maalisuoralla yhden tytön ohi, mutta en aivan saanut 8. tyttöä ohitettua. Maalissa olin aivan poikki ja henki ei kulkenut. Aluksi tunsin lievää pettymystä, mutta kun sain tietää loppuaikani, suupielet kääntyivät ylöspäin: 4:45. Olin juossut kovempaa kuin koskaan, ja parantunut 1500 metrin ennätystä 6 sekuntia. Vihdoinkin oli pystynyt ylläpitämään 76 sekunnin keskivauhtia.

Koko joukkueemme oli tänään 3. ja se oli lievä pettymys, mutta mikään ei voinut pahoittaa hyväntuulisuutani. Olin niin iloinen, että olin saanut olla osa tätä joukkuetta ja edustaa Sam Houston State Universityä. En olisi voinut valita parempaa vaihto-yliopistoa. Mielessäni pyöri, kunpa saisin olla osa tätä joukkuetta pidempään. Olin kuitenkin onnellinen, että sain olla edes yhden vuoden täällä.

Tänään vietettiin myös äitienpäivää, ja valmentajalta tuli ohjeet jo viikolla, että sunnuntaina juostaan sitten äitini kunniaksi, ja niin todellakin tein. Haluan kiittää äitini positiivisesta elämänasenteesta, jonka hän on minulle opettanut, ja joka erityisesti on auttanut nauttimaan vaihtovuodesta myös vaikeiden kokemuksien aikana.  Äitini ei myöskään koskaan valittanut haisevista lenkkareista, vaan otti minut aina vastaan avosylin kysyen ”Miten treeni meni?”. Itsekin urheilun ystävänä ja maratonaarina hän oli aina myös valmis ymmärtämään kiukutteluni huonosta menneen kisan jälkeen. Niinpä haluankin kiittää hän kaikesta, mitä hän on tehnyt eteeni ja toivottaa maailman parhaalle äidille ihanaa äitienpäivää. Hän on ollut paras cheerleader, jota olisin koskaan voinut toivoa.

Yhteistyö SHSU:n valmentajani Jesse Parker:n kanssa tuotti hyviä tuloksia, ja olen hyvin kiitollinen kaikesta siitä, mitä hän teki eteeni. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kilpailemaan Suomessa, mutta sitä ennen on aika lomailla ja ottaa vähän iisisti.