As a foreigner in Finland

It’s raining, it’s cold (11 C/52F) and there is barely anybody on the track. No doubt where I am: I am back home, in Turku, Finland. The whole truth is not that bad. There was pretty weather when arrived to Finland and the temperature was over 70 F. My friends organized me an awesome welcome party and my staying in Finland couldn’t have started better.

However, there have been many things to get used to in Finland. I have been felt as a foreigner in my home country; Literally I have been lost. Usually, I know exactly what to buy from a grocery store or where to find nice ballerina shoes but I have spent a lot of time in a grocery store looking around and wondering what to buy – as I spend in HEB when I first arrived to Huntsville. First time when I went to a grocery store and tried to buy some bagels, I realized I am in Finland. They don’t sell bagels in an ordinary grocery store in Finland. My mum wanted to me feel home and she decided to bake them.

Furthermore, I have seen world with different eyes. When I did my first fartlek in Finland, I was wondering the amount of people jogging on the same running trail. To be honest, I think there were more than 100 people in a 3 mile loop because I passed people all the time. When I cycled for first time, I was wondered all the people who were cycling. In Finland, I am not known as a blond who cycles everywhere but I am among hundreds of people who cycle to a workplace, to shopping or to have a beer.

My running has been felt little bit fatigued due to a long flight and time difference. My massage therapist pointed out that there is swelling in my legs and that explained why my leg feels tired and got me realized that my body still need time to recover from the travelling.

Yesterday, I had a pretty good speed workout that also felt  better. It was 6*150 meters on the track and running felt little bit more relaxed. As I told you in the beginning, the weather was bad and there wasn’t anybody on the track except a shot put girl. I was thinking myself “That’s how it goes in Finland, welcome back to the reality”.

All of a sudden, there came up many kids on the track from a kindergarten. There were full of joy to run around the track and they got me smile as well. After they ran a lap, they decided to start to cheer up me. They were timing my repeats, cheering up to me and commenting my running. They made my day, and I couldn’t be without smiling after my workout. In the afternoon, I saw Minna Nummela in my easy run, and I realized that I am not alone even though I don’t have my SHSU team here in Finland.

Day by day, I am adapting better and better to live in Finland. I am working at the gym, and the job feels easy enough to ensure my full concentrating to running. Right now, I am going to met my physical therapist and get some new exercises to strengthen my body. All in all, It feels good to be here.

Taking a cold bath in my parent's place!

Äiti

Cheerleaderit mielletään yleensä tytöiksi, jotka tanssivat ja hurraavat kotijoukkueelleen jääkiekkopeleissä tai täällä Amerikassa myös amerikkalaista futista pelatessa. Cheerleadereita ovat kuitenkin kaikki ne ihmiset, jotka kannustavat radan varrella ja tukevat urheilu-uraasi. Meille täällä aina sanotaan, että kun oma kisa on ohi, on tärkeintä olla cheerleader joukkuetovereille ja mennä kannustamaan heitä radan varteen.

Tänään pääsin olemaan cheerleader että saamaan kannusta joukkueeni cheerleaderilta. Tänään juostiin siis 1500m finaali ja järjestettiin eteläisen konferenssin tytöt paremmuusjärjestykseen. Tänään kaikki tuntui olevan kohdallaan jo ennen kisaa: Nukuin täydelliset 9 tunnin yöunet ja vajaan tunnin päiväunet. Fysioterapeuttimme Steven laittoi Flexolia jalkoihini ja antoi viimeisen voitelun. Olin siis valmis elämäni tärkeimpään kilpailuun täällä valtameren takana.

Vauhtia lähdettiin pitämään heti alusta asti, ja 400m tulin 73 sekunnissa. Tässä vaiheessa olin joukon hännillä, koska huomasin tyttöjen hermostuneisuuden ja tiesin, että vauhtiin lähdettiin heti alusta asti. Juoksua haittasi hieman siitepölyallergiani ja kuumuus, ja en saanut hengitetty täysin normaalisti. Maitohappojen alkaessa jyllää kolmannella kierroksella kaikki muu kuitenkin unohtui, kun yritin parantaa sijoitustasi ja pitää vauhti yllä. 900 metrissä oli jo vähän irvistystä pelissä, mutta etusuoran myötätuuli auttoi pääsemään muutaman kanssakilpailijan ohi kun kaarruttiin etusuoralle toiseksi viimeistä kertaa. Viimeisestä kierroksesta en juuri muista, mutta kaikkeni koitin nostaa sijoitusta ja päästä pistesijoille.

Loppukiri ei kuitenkaan aivan riittänyt, ja tuloksen oli 9. sija. Pääsin maalisuoralla yhden tytön ohi, mutta en aivan saanut 8. tyttöä ohitettua. Maalissa olin aivan poikki ja henki ei kulkenut. Aluksi tunsin lievää pettymystä, mutta kun sain tietää loppuaikani, suupielet kääntyivät ylöspäin: 4:45. Olin juossut kovempaa kuin koskaan, ja parantunut 1500 metrin ennätystä 6 sekuntia. Vihdoinkin oli pystynyt ylläpitämään 76 sekunnin keskivauhtia.

Koko joukkueemme oli tänään 3. ja se oli lievä pettymys, mutta mikään ei voinut pahoittaa hyväntuulisuutani. Olin niin iloinen, että olin saanut olla osa tätä joukkuetta ja edustaa Sam Houston State Universityä. En olisi voinut valita parempaa vaihto-yliopistoa. Mielessäni pyöri, kunpa saisin olla osa tätä joukkuetta pidempään. Olin kuitenkin onnellinen, että sain olla edes yhden vuoden täällä.

Tänään vietettiin myös äitienpäivää, ja valmentajalta tuli ohjeet jo viikolla, että sunnuntaina juostaan sitten äitini kunniaksi, ja niin todellakin tein. Haluan kiittää äitini positiivisesta elämänasenteesta, jonka hän on minulle opettanut, ja joka erityisesti on auttanut nauttimaan vaihtovuodesta myös vaikeiden kokemuksien aikana.  Äitini ei myöskään koskaan valittanut haisevista lenkkareista, vaan otti minut aina vastaan avosylin kysyen ”Miten treeni meni?”. Itsekin urheilun ystävänä ja maratonaarina hän oli aina myös valmis ymmärtämään kiukutteluni huonosta menneen kisan jälkeen. Niinpä haluankin kiittää hän kaikesta, mitä hän on tehnyt eteeni ja toivottaa maailman parhaalle äidille ihanaa äitienpäivää. Hän on ollut paras cheerleader, jota olisin koskaan voinut toivoa.

Yhteistyö SHSU:n valmentajani Jesse Parker:n kanssa tuotti hyviä tuloksia, ja olen hyvin kiitollinen kaikesta siitä, mitä hän teki eteeni. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kilpailemaan Suomessa, mutta sitä ennen on aika lomailla ja ottaa vähän iisisti.

I believe in orange

Today we headed up to Louisiana to get ready to race in Southland Conference Championships. We have been training for this meet the whole year so it is time to get a prize form working out hard; it’s time to race.

When I found out that I am the only middle distance or distance girl who is racing in this weekend, I felt little bit sad. I wish my team mates would be racing and travelling with me but unfortunately they were injured or they redshirted the outdoor season (which means that they transferred their eligibility to race in the upcoming seasons).

On the other hand, I was very happy that I was not injured and I was ready to race. I also knew that my team mates will have many races coming up in future but for me this was the last race in the orange uniform.

During this week I started to realize that I will leave from Huntsville in a week, and it made my preparing for the race little bit more difficult. Even though I just wanted to stay concentrated on the Championships, my feelings changed from happiness to go home to sadness to leave my life here in Huntsville, and especially my Bearkat team.

However, I came here to run track and now I have my most important race coming up. So I didn’t want to allow anything to bother my race and tried to stay in a positive mood. My last workout also went well, so I knew I my fitness point was going up. My workout was 2*1000m (5 k race pace), 3*300m (1500m race pace) and 3*200m (800m race pace) with 3 minute rest between each repeat. I run 1000 m repeats 3.38 and 3.33 and 300 m repeats in 52 seconds and 200m repeats less than 32 seconds, so it made me more excited for the race.

On Sunday, 1500 meters will be raced as a straight final in the afternoon because just 13 girls entered to this race due to 800m finals almost at the same time. For 1500m final, I will wear the Sam Houston uniform for the last time but I couldn’t be more proud to wear it. As I have written earlier, this team has become my second family, and I want to wish good luck to all my dear team mates! Let’s race harder than any SFA coaches have planned and enjoy this opportunity to race in the Conference Championships! Eat ‘em Up!!!

http://www.southland.org/Championships.aspx

Kolmannen kierroksen kirous

Nyt on aikaa ehtinyt jo vierähtää viimeisestä blogikirjoituksesta, kun kouluhommat ovat vieneet päähuomion. Juoksu on kuitenkin alkanut nyt kulkea, ja olen saanut kasaan kaksi hyvää harjoitusviikkoa ja yhden kisan tämän viikon torstaina. Jäljellä on siis enää tiistain viimeistelyharjoitus ja sen jälkeen kevennellään kauden pääkisoihin, eteläisen konferenssin mestaruuskisoihin Lousianassa ensi viikonloppuna.

Yksi hyvin helppo viikko tuntui siis auttaneen hermostolliseen ylikuntoon, ja nyt juoksu on tuntunut taas paremmalta. Viime torstaina juoksin ensimmäisen kilpailun kolmeen viikkoon, ja se tuntui hyvältä, vaikka aika ei vielä odotusten mukainen. Kyseessä oli kotikisamme SHSU Twilight, ja matkana 1500m.

Hanna Haavikko tuli juoksemaan kansamme ja lisäksi mukana oli joukko Rice Universityn juoksijoita, sekä Niken ammattilaisjuoksija, joka oli juossut kyseinen matkaan aikaan 4.12. Vauhtia lähdettiin siis pitämään heti alusta asti, ja Hannan kanssa taitomme matkaa melkein käsikädessä. Ensimmäinen 300 metriä oli 56-57 sekunnin paikkeilla ja 700metriin kohdalla kello näytti 2.13-2.14. Juoksu tuntui hyvältä ja vahvalta.

Kolmas kierros osoitti kuitenkin taas kerran 1500metrin kovuuden ja vauhti hiljeni siinä. Viimeinen 300m kulki 56 sekuntiin, mutta se ei enää auttanut samaan hyvää loppuaikaa. Kello pysähtyi 4.56. Huonoa loppuaikaa selittää ehkä hieman vaikeat sääolosuhteet: Lämpötila oli alle 10 astetta (seuraavana yönä Houstonissa mitattiin toukokuun lämpötilaennätys kylmyyden suhteen) ja tuuli oli 20 metriä sekunnissa. Teksasin sää osoitti jälleen kerran haasteellisuutensa.

Tuulinen sää teki juoksusta haastavaa, koska vauhti vaihteli niin paljon myötä- ja vastatuulessa. Lisäksi kylmä ilma sai rasitusastman supistamaan keuhkojani enemmän kuin pitkään aikaan. Juoksu tuntui kuitenkin hyvältä ja vahvalta, ja se oli kaikkein tärkein asia, koska olin hyvin epävarma kisaan lähdettäessä.

Viimeisinä viikkoina koulu oli vienyt paljon vapaa-aikaa, ja lisäksi en tiennyt yhtään mikä voisi olla mahdollinen kisakuntoni, vaikka vetoharjoitukset olivat sujuneet suunnitelmien mukaan. Torstain kisa kuitenkin palautti uskon juosta kovaa tulevissa mestaruuskisoissa. Nyt on enää jäljellä yksi tentti ja yhden tutkimusraportin palautus, ja sen jälkeen voin aloittaa kesälomani ja valmistautumisen eteläisen konferenssin mestaruuskisoihin täysin siemauksin.

Hannan kanssa kisailemassa torstaina

Säähaltijalle vielä sellaisia terveisiä, että kerran kun olen tuonut tänne Teksasiin kylmän suomalaisen kevään (näin ne joukkuekaverit sanovat, koska kevät on ollut poikkeuksellisen kylmää), voisitko pitää sään hieman viileänä vielä ensiviikonlopun ajan ainakin siellä Meksikonlahden rannalla, että saataisiin kilpailla vain suomalaisissa hellelukemissa! I would appreciate that!