The Night of Champions

Perjantaina olimme ensimmäistä kertaa koko joukkue yhdessä lenkillä. Kaikki oliva vihdoin päässeet vammoistaan yli tai ainakin aloittamaan juoksun, ja tuntui, että siitä oli ikuisuus kun olimme juosseet yhdessä. Lenkillä otimme käsistä kiinni toisiamme ja päätimme levittäytyä koko tien leveydelle. Olimme niin iloisia ja ylpeitä, että juoksimme yhdessä, vihdoin! Ja omakin juoksu tuntui ensimmäistä kertaa hyvältä, ja askel rullasi ja nauru raikasi kauas. Kaverini, joka näki meidän juoksevan, kommentoi, että teillä näytti olevan hauskaa juostessa, kun olitte kaikki niin iloisia, ja se oli todellakin totta.

Ylikunto-oireet tuntuvat siis helpoittaneen, ja viime viikko sujui todella kevyen harjoittelun merkeissä, ja kilometri kertyi ehkä 30 tai 40, päätin olla laskematta. Lisäksi koitin ottaa iisisti myös koulun kannalta, olla stressaamatta mistään ja elää ilman kiirettä. No siinä kiireettömyydessä on vieläkin opettelemista, mutta koitan parhaani olla asettamatta turhia tavoitteita urheilun lisäksi. Mutta juoksu tuntuu ainakin paremmalta, ja halu ja tahto koviin harjoituksiin on palannut.

Viikonloppu huipentui sunnuntain "Night of Champions" bankettiin. Kysessä oli siis palkitsemistilaisuus, jossa palkittiin eri ryhmien urheilijoita. Tilaisuudessa olivat mukana kaikki lajiryhmät baseballista golfiin, joten konserttisalissamme istuin noin 600 urheilijaa valmentajineen. Taas kerran muistin, kuinka hieno oli olla tätä isoa urheilujoukkoa.

Ilta eteneni puheiden, palkintojen ja huomionosoitusten saattelema. Oli ihanaa nähdää ja kuulla intohimoisten valmentajien ja urheilijoiden mietteitä kaudesta. He kertoivat, kuinka heidän joukkueensa ei ollut vaan joukkue, vaan se oli heille perhe. Monet urheilijat kertoivat, että he eivät olisi menestyneet ilman joukkuetta, ja he olivat valmiita tekemään kaikkensa joukkueen eteen: punttiharjoitus 5.30 aamulla ei tuntunut pahalta, kun tiesi, että joukkuekaveritkin ovat siellä.

Itse voisin yhtyä kaikkiin näihin ajatuksiin. En voi olla kuin kiitollinen siitä, että olen saanut olla osana tätä urheiluohjelmaa tämän vuoden. Se on opettanut, miten paljon yhdessä tekeminen saa aikaan hyviä asioita, ja miten valtava on joukkueen eteenpäin vievä voima. Ja vaikka en opiskellut täällä kuin yhden lukuvuoden, myös minut palkittiin valmistuvana seniorina. Lisäksi sain ikuisen passin kaikkiin SHSU:n peleihin ja kilpailuihin.

Olin siis aina tervetullut takaisin, ja tiesin, että sydämessäni, en tulisi koskaan unohtamaan tätä joukkuetta. Siitä oli tullut minun teksasilainen perheeni, joka oli tehnyt vaihto-vuodestani ainutlaatuisen ja ikimuistoisen. Loppuun haluan vielä lainata urheilujohtajamme Bob Williamsin sanoja, jotka ainakin minulle kertovat siitä valtavasta arvostuksesta urheilijoita kohtaan, jota olen myös kohdallani saanut täällä kokea.

"Vaikka sinä valmistut ja jätät Sam Houston State Univeristyn, se ei jätä sinua koskaan. Olet aina tervetullut sinne."

Illallinen joukkueen tyttöjen kanssa.

Tällaisen plakaatin sain. Vielä kun saadaan toi sukunimi korjattua, niin tää on aika jees!

Kestavyysjuoksun haasteita

Bostonin maratoniskut jarkyttivat koko maailmaa, terrorstit olivat taas kerran osanneet tehda iskuistaan ihmiskuntaa ravistelevan - en tieda mitaan pahempaa, kuin vieda jalat juoksijlta tai saada hanet vammautumaan loppuiakseen. Siella juoksemassa olisin voinut olla mina tai joku hyvista ystavistani. En voi muuta kuin hiljentya ja toivottaa voimia kaikille noille juoksijoille, jotka loukkaantuivat tai kuolivat pommiskuissa seka kaikille heidan lahiomaisilleen.

---

Jos kaikki menisi harjoittelussa aina suunnitelmien mukaan, elama olisi liian helppoa. Enka nyt viittaa Bostonin tragediaan vaan ihan omaan henkilokohtaiseen harjoitteluuni. Olen nyt juossut 3 kilpailua, ja tulokset eivat ole olleet yhdessakaan kisassa harjoitusvauhtien mukaisia. Niinpa isani, joka on myos Suomessa henkilokohtainen valmentajani, alkoi tarkkasilmaiseni epailla, etta jotain on nyt vinossa.

Todennakoisesti kyseessa on hermolihasjarjestelman ylikuormitustila, silla vetoharjoitukset kulkee, mutta yksittaiset pitkat taysvauhtiset vedot eli kilpailusuoritukset eivat ole samalla tosalla. Niissa nakyy muutaman prosentin lasku suorituskyvyssa, ja 800m:lle ja 1500m:lle se tarkoittaa muutamia sekuntia, jotka vievat parhaan suorituskyvyn kilpailutilanteessa.

Niinpa tama viikko menee hyvin kevyella harjoittelulla, ja puntti-, nopeus- ja vetoharjoituksista on luovuttu. Lisaksi olin laakarissa tarkastamassa astman ja allergian tilanteen, ja sain 6 paivan kuurin laakkeita, joiden pitaisi rauhoittaa allergia ja saada myos keuhkoissa oleva vahainen limaisuus lahtemaan.

Toivottvasti mistaan vakavasta ylikunnosta ja ylikuormituksesta ei ole kyse, koska vetoharjoitukset ovat kulkeneet ja lahes mitaan normaaliin ylikuntoon viittaavia oireita ei ole ollut. Nyt kuitenkin huomaan, etta olen ollut ehka hieman tavallista vasyneempi, mielialat ovat voineet vaihdella ja valilla on tuntunut, etta eivatko nuo kouluhommat lopu koskaan.

Taustalla on siis varmasti monta syyta, ja yhdessa ne ovat aiheuttaneet ylikuormitusta. Muun muassa koulunkaynti on taalla erinlaista, 16 viikon jakso verratuna kahteen kuuden viikon jaksoon ja koeviikkoihin on kuormittanut eritavalla kuin huomattvasti vapaampi ja teoreettisempi opiskelu Turun kauppakorkeakoulussa.

Talla hetkella tunnen oloni pettyneeksi, silla kevat on ollut minulle usein vaikeaa aikaa. Ylikunto, allergiat, astma ja vammautumiset ovat pilanneet niin monta kesaani. Toisaalta kuitenkin ennen tata takapakkia olen saanut harjoitella terveempana kuin koskaan ilman ainuttakaan sairaspaivaa lokakuusta lahtien. Niinpa koitan ottaa nyt iisista, ja toivon, etta paasen laittamaan upouudet piikkarini pian jalkaan. Ja jos jollakin teista on kokemuksia hermostollisesta ylikunnosta, otan mielellani vastaan vinkkeja siita, etta kuinka kauan palautuminen vei ja mihin asioihin kiinnitit huomiota harjoittelussa ylikuormituksen jalkeen?

Ps. Pahoitteluni siita, etta kirjoitan tata blogia koulun koneella ja suomalaiset kirjaimet puuttuvat. Lisaksi halusin mainta, etta alla olevasta linkista loytyy haastattelu vaihto-oppilasvuodesta ja urheilustani taalla Sam Houston State Univerity:ssa. Etusivun linkista paasee tarinaan otiskkoa "Going the Distance" klikkaamalla.

http://www.shsu.edu/

Rakkaudesta vetoharjoitteluun

Ensimmäinen vitosen kisan ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan, mutta tulipahan ainakin kerran kokeiltua millaista on taistella radalla 12,5 kierrosta liian vähällä vk-harjoittelulla. Lähdin juoksemaan 3.40 vauhtia, mutta jo kahden kilometrin jälkeen vauhti osoittautui liian kovaksi, ja en pystynyt seuraamaan kärkijuoksijaa, ja lopun matkaa jouduin taittamaan yksin. Ja vitosella olisi ollut apua, jos siinä edessä olisi ollut enemmän ohitettavia, tai vastaavasti joku olisi mennyt ohi.

No raskaan taistelun päätöksenä oli 19.02, ja olin aivan poikki maalissa. Yöllä kun en saanut nukuttua ja tunsin olevani yliväsynyt, tiesin antaneeni kaikkeni. En voinut olla hirveän pettynyt, koska tiesin, että vitosella vaikuttavia vk-harjoituksia tai pitkiä vetoja en ollut tehnyt juuri lainkaan ja kaikki keskittyminen oli suunnattu 1500 metrille. Mutta vitosen jälkeen arvostus kaikki 5000m, 10 000m ja maratonin juoksijoita kohtaan nousi, voin vaan kuvitella sitä tuskaa viimeisillä kilometreillä. Tai ehkä se ei tunnu niin pahalta, kun on harjoittelut kyseistä matkaa varten riittävästi.

Kuten tuossa jo mainitsinkin, täällä on keskitytty erityisesti 1500 metrille tähtääviin harjoituksiin, ja se on tarkoittanut useita erilaisia vetoharjoituksia. 3*(500m+300m+200m), 3*3*300m, 2*(2*1000m+400m) ovat esimerkkejä monista vetoharjoituksista, joita olen täällä tehnyt. Olen oppinut suhtautumaan uusiin vetoharjoituksiin avoimin mielin, ja ne ovat totuttaneet keskimatkojen kilpailuvauhteihin. Olen myös oppinut rakastamaan vetoharjoituksia, koska erilaiset vetoharjoituksen ovat tehneet viikosta mielenkiintoisen ja tuoneet kilpailutilanteen harjoituksenkin yhteyteen.

Tietenkään kaikki vetoharjoitukset eivät ole olleet todella kovia, mutta en voi olla sanomatta, että rakastan niitä harjoituksia, joiden jälkeen läähätän nurmikolla ja maitohapot polttavat lihaksia. Näitä harjoituksia ei kuitenkaan ole kovin usein, koska ne ovat myös henkisesti kuormittavia, mutta ne ovat juuri niitä harjoituksia, jotka valmistavat kilpailuun, ja muistuttavat siitä, minkä takia juoksen kilpaa.

Tämän viikon vetoharjoituksena oli 10*300m kahden minuutin palautuksella, johon kuului 100 metriä palautushölkkää. Harjoitus ei ollut niitä kaikista kovimpia, mutta vitosen väsymys ja kuumuus tekivät harjoituksesta kovan. Keskiarvo parani kuitenkin noin 2 sekuntia talvesta, ja kello pysähtyi keskimäärin 53,4 sekuntiin jokaisessa vedossa.

Tämän viikon päävedosta vastaa kuitenkin huomenna juostava kahden kierroksen veto Louisianassa, McNeese State Universityssä. Kyseessä on siis elämäni ensimmäinen 800 metrin kilpailu täällä Yhdysvaltain mantereella ja viivalle asettuu kaksi Bearkats:a, minä ja meidän puolimaileri ja nelkun juoksija Tonicia. Avoimin mielin lähden taistelemaan Meksikonlahden rannalle, mutta turhan suuria odotuksia ei ole, koska ensimmäinen kasi ei koskaan ole helppo. Mutta tavoitteena on kuitenkin jättää kaikki radalla, ja tuntea maitohapot ihan siellä käsivarsissa asti nurmikolla maatessa. Eat ’em up!  

Alkumatkasta 5000m kisa sujuu vielä suhteellisen rennosti.

Puolimatkan jälkeen ilmekin kertoo, ei tää oo helppoo mailerille!

Joukkuekaverit tulivat heti maalissa kyselemään onko kaikki hyvin. Vitosen juoksija Solenn tiesi heti mistä on kyse, ja totesi, antakaa hänen levätä hetki, hän oon vain poikki kisasta.

It's all about passion

Couple of years ago, we were asked to give a speech in our verbal communication course. We were free to choose whatever topic we found interesting.  A guy in my class gave a speech about passion. This guy was a former ice hockey player and he told how passion had got him to achieve many goals in his life: he was part of successful ice hockey team, he got a study place in Turku School of Economics at Turku University and many other things. He told how passion led him to work hard for those goals. He was ready to fell over himself to achieve them.

Besides he talked about passion he had experienced in his life, he talked about other things that have probably made most of the audience feel passionate during their lives. He got his audience involved, and after his speech I was so touched. It was one of the best speeches I have ever heard, and I knew that I would never forget it.

There is lot of passion in many field of life and usually passion is linked to love. While studying in the US, I have seen more passion for athletics than ever before. In the fall, the football games and tailgates before them were full of passion. People painted themselves in the color of their favorite team, everyone wore their favorite team T-shirt, and during the game you could not hear your own voice because these people were cheering up so much!

Football is a national sport for Americans, but I have seen passion for some other sport too. Before  Southland Conference Indoor Championships , I saw my coach working on Sunday afternoon with full of passion. He had indoor ranking in Mile and 3000 meter and different calculations about my possibility to score in those events. He got me convinced that I would score most in Mile. After I left his office, I thought that this guy really have to love his job because he was so excited to work on Sunday afternoon.

There is also many other examples about people who are passionate for sport. A gentleman owns a hairdresser and massage company in downtown of Huntsville. When he heard that I run track, he asked me to come his office. He showed me the medals his dad got as a track coach for the US national track and field team. He also wanted to know where and when I am racing during the outdoor season so he can come to cheer up me.

I don’t say that there is not passion for sport in Finland, but I know that people show it more open here. And I love it because I am a passionate person and everything I do, I do with my whole heart. Tonight, I will see more this passion in the track meet in our home stadium. I can’t wait to see my teammates competing to set new records. I am very excited too, because I am making my debut in 5000m!

So it’s our home meet. The weather is perfect, not too hot, but not too chilly either. The wind will probably relent for the night. So everything seems to be ready. Let’s go! Good luck Bearkats! <3

These guys don't need T-shirt, they painted it!

Suomalaisena sateessa

Tiistai ei ollut niitä vaihto-oppilasvuoden parhaita päiviä. Ennen päivän päätreeniä olin jo väsynyt koko ajan erääntyviin koulutehtäviin ja kokeisiin. Päivän treeniksi oli suunniteltu 3* (500+300+200/100m) hölkkäpalautuksella 1500m kilpailuvauhtia hakien. Ensimmäinen sarja sujui takkuisesti mutta tavoitevauhdilla. Tämän jälkeen alkoi kuitenkin salamoida, ja kaikki urheilijat komennettiin radalta pois, koska tuo lähes näkymätön salamointi on hengenvaarallista, vaikka ei siltä näytäkään. Hetken päästä selvisi, että tulossa on raju ukonilma, ja treeni jouduttiin keskeyttämään. Itsekseni ajattelin, tätä ei ikinä tapahtuisi Suomessa, koska en ole koskaan joutunut keskeyttäään treeniä sään takia, mutta täällä Teksasissa sää muuttu todella nopeasti. Sanonta "If you don't like Texas weather, wait for a minute" pitää hyvin paikkaansa.

Sisuuntuneena ja pettyneenä päätin, että loppuverkan teen, vaikka olisin kuinka märkä kun pääsin matolle juoksemaan (ulkona veryttely ei ollut turvallista nousevan myrskyn takia). Salille oli matkaa vain muutamina satoja metrejä, mutta jo tuolla matkalla kastuin aivan täysin, ja olin kuin uitettu koira. Tässä vaiheessa en enää välittänyt miltä näytän, sillä olin päättänyt, että loppuverkan teen matolla. Sali oli aivan täynnä ihmisiä, mutta hyvin sinne yksi uitettu koira mahtui joukkoon mukaan.

Illalla menin kämppikseni kanssa ruokakauppaan ja samalla oli tarkoitus ostaa lisää saldoa prepaid- puhelinliittymääni. Netissä luki, että paikallinen DNA olisi auki kello 20 asti illalla, mutta kun pääsimme AT&T:n pihaan, ovessa luki, että liike suljetaan kello 19. Vähän osasin tähän varautua, koska olin tottunut, että kaikki asiat eivät toimineet täällä yhtä jouhevasti kuin suomamalaisessa yhteiskunnassa. Huono päiväni muuttui kuitenkin entistä huonommaksi, ja mietin taas, että tätä ei ikinä tapahtuisi Suomessa.

Ruokaostoksille suuntasin pettynein ajatuksin, ja mietin miten hyvin moni asia on Suomessa. Kiersin WalMart:n tutussa järjestyksessä ja suuntasin kassalle odottelemaan kämppistäni. Itsepalvelukassalla oli auttamassa mukava poika, ja sain ostokset maksettua. Kämppistä odotellessani löysin sattumalta kauan etsimäsi Rayban aurinkolasien kopiot, ja päätin ostaa ne, koska tiesin, että ne saivat minut edes hieman paremmalle päälle.

Maksaessani aurinkolaseja tälle samalle mukavalle kassapojalle, hän kysyi minulta ensimmäisenä amerikkalaiseen tapaan "How are you?". Vastasin, että kaikki on hyvin, ja kysyin miten hänen päivänsä oli sujunut. Tämän jälkeen päätin kuitenkin pysyä suomalaisessa suorasukaisuudessani, ja kerroin hänelle, että oikeestan päivä oli ollut yksi huonommistani täällä viettämistäni. Hän ymmärsi ja kuunteli, ja juttelimme siinä jonkun aikaa kämppistäni odotellessani .

Tovin keskusteltuamme kassapoika kysyi minulta: "Are from New Zeeland?" En voinut kuin alkaa nauraa, ja vastata, että olen Suomesta. Hän kertoi muistavansa, että olin asioinut hänen kassallaan aikaisemminkin, ja hän muisteli, että olin jostain kaukaa kotoisin, ja veikkasi, että olisiko se ollut Uusi- Seelanti. Kassapojan kanssa käyty keskustelu oli saanut minut unohtamaan huonotuulisuuteni, ja mietin itsekseni, että tätä ei ikinä tapahtuisi Suomessa.