”One for all, all for one!”

Radalla on vain yksi hassu sprintteri tekemässä omaa harjoitustaan minun lisäkseni. Stadion on niin hiljainen, että on pako laittaa musiikki kännykästä, ettei kuule omia ajatuksiaankin. Yleensä radalla on 2-3 lajivalmentajaa, apuvalmentajia, 40–50 urheilijaa ja jalkapalloilijoilta ruohokentällä. On siis Spring Break ja pakollisia harjoituksia ei ole, ja suurin osa urheilijoista on kotonaan harjoittelemassa.

Loman aikana olen kuitenkin huomannut sen, kuinka paljon kaipaan joukkuettani, ja kuinka paljon se antaa tsemppiä treenien aikana. Vaikka jo hallikaudellakin tein paljon yksin vetoharjoituksia, joukkuekavereiden tuki ja kannustus radan varrelle ”Let’s go Johanna”, ”Good job girl” antoivat tsemppiä jokaiseen treeniin. Ja samalla mitalla kannustin myös joukkueakavereitani heidän harjoituksissa.

Sanoisinkin, että suurin eteenpäin vievä voima täällä Yhdysvalloissa harjoitellessani on ollut se valtava joukkueen tuki ja eteenpäin työntävä voima ”Big Push”. Se ei välttämättä sovi jokaiselle urheilijoille, mutta ainakin omalla kohdallani se on tuntunut kuin myötätuulena vetoharjoituksissa tai tunteena, että joku työntää eteenpäin koko ajan, ei paljoa kerralla, mutta aina joka päivä hivenen eteenpäin. Uskon sen myös vaikuttaneen suuresti hyvin menneeseen hallikauteen.

Monesti hallikauden loppupuolella meille puhuttiin siitä, että mitä minä urheilijana voin tehdä joukkueelleni eikä vaan siitä mitä joukkue tekee minun eteeni. Itse en missään vaiheessa kokenut näitä joukkueen yhteisiä kokouksia ennen kisaa paineita luovaksi, vaan kohdallani se toimi voimaa ja itseluottamusta tuovana, ja huonoina päivinä joukkueen vahva yhteishenki muistutti minua siitä, miksi juoksen, ja antoi uskoa tuleviin kilpailuihin.

Ennen konferenssia koin myös, että olin saanut kaiken tarvitsemani joukkueelta: Olin saanut seuraa aamulenkeille, vastusta vetoharjoituksiin, valmennusta ja varusteita kilpailuihin. Kysymys kuuluikin nyt, mitä minä voin tehdä joukkueeni eteen: Saatoin laittaa sydämeni peliin, ja kilpailla radalla jokaista juoksijaa vastaan antamatta periksi senttiäkään. Ja mielestäni tein sen, ja se riitti keskimatkojen viestin voittoon ja koulun ennätykseen juoksemiseen sekä mailin 7. sijaan ja uuteen henkilökohtaiseen ennätykseen.

Tottakai onnistuneelle hallikaudelle on muitakin syitä, ja varmasti niistä yhtenä tärkeimpänä on johdonmukaisuus harjoittelussa ”consistency”. Syksyllä kun tulin tänne minulle kerrottiin, että se on kestävyysharjoittelun kulmakiviä ja nyt myös uskon siihen. Se, että on säännöllinen ja johdonmukainen kaikessa mitä tekee, niin harjoittelussa, syömisessä, kuin myös lepäämisessä, ja tämä jatkuvuus kestää viikosta toiseen. Tietenkin myös hyvät olosuhteet, raaka työnteko ja terveenä pysyminen mahdollistivat tuon johdonmukaisuuden koko loppusyksyn ja talven ajan.

Ennen konferenssia meitä ei pyydetty suoriutumaan yksin lajisuorituksistaan, vaan meitä pyydettiin urheilemaan joukkueena, koska yksin kukaan ei voita joukkueiden mestaruutta, mutta harva urheilija voittaa myöskään yksin henkilökohtaista mestaruutta. Siellä takana on iso joukko tukijoita äitistä ja isästä sponsoreihin ja lääkäreihin. Niinpä tulevalla ulkoratakaudellakin olen valmis urheilemaan joukkueeni puolesta, koska mitä parempia sijoituksia juoksen, sen kovempi on todennäköisesti myös loppuaika. On siis aika kääntää katseet ulkoratakauteen ja todeta: ”One for all, all for one!”