Terveisiä kilometritehtaalta!

Ei kulkenut ensimmäinen 1500m minnekään, mutta ei kai se kulje, kun ei malttanut ottaa tarpeeksi kevyesti viimeisiä päiviä ennen kisaa, vaan haluaa keskittyä keräämään kilometrejä, jotta saisi määrällisesti hyviä viikkoja alle. Kohdallanihan mistään suurista määristä ei ole kyse, mutta tämän hetkinen kilometritavoite pyörii 90 kilometrin paikkeilla, mikä on mielestäni mailerille jo ihan hyvä määrä.

Ensimmäinen kisa ei lähtenyt siis mihinkään, niinkuin kauden eka kisa ei yleensäkään. Kisa oli pahasti myöhässä, kukaan ei ollut halukas pitämään vauhtia, ja matkaan lähdettiin hitain askelin, 78 sekunnin kierrosvauhtia. Itse olin kärjessä toisella kierroksella, mutta kolmannella kierroksella en enää jaksanut, ja kierrosvauhti laski 82 sekuntiin. Meno oli väsyneen tasapaksua koko ajan, ja kello pysähtyi aikaan 4.56.

Huono tulos ei kuitenkaan ihan hirveästi harmittanut, ja siihen löytyi kaksi syytä: onnistuneet harjoitukset, ja Hanna Haavikon tapaaminen kisan jälkeen (juoksimme vielä samassa erässä 1500m, mutta ennen kisaa hän ei tienyt, että mukana on toinen suomalainen).  Niinpä Hannan kanssa loppuverkatessa siirsimme ajatukset jo seuraaviin kisoihin, ja päätimme koittaa myös nähdä tässä kevään aikana, sillä hän asui vain tunnin matkan päässä Huntsvillestä. Hanna tapaaminen oli ihana yllätys, ja harmi, ettemme olleet tavanneet jo aikaisemmin!

Ennen avauskisaa tehty 1500m:lle valmistava harjoitus oli myös kulkenut hyvin. 3*(500+300+200/ 100m hölkkää) ja 6 minuutin sarjapalautuksella kulki hieman yli 4.40 kisavauhtia, ja antoi uskoa tuleviin kisoihin. Harjoits oli kova, mutta se simuloi hyvin 1500m kilpailua, ja siitä tulikin heti yksi lempiharjoituksista.

Lisäksi tällä viikolla tein elämäni toisen 5000m:lle tähtäävän harjoituksen, ja siinä pääsin kokemaan "The Flying Finn" -tunteen. Harjoituksena oli siis 2*(2*1200m + 600m) 3 minuutin palautuksella, ja niin, että 1200m vedot olivat arvioitua 5000m kisavauhtia, ja 600m vedot 1500-3000m kisavauhtia. Ensimmäiseen vetoon lähdin varoen, sillä ensimmäistä kertaa, kun tein harjoituksen, aloitin liian kovaa, ja se yhdessä kuumuuden kanssa kostautui harjoituksen puolivälissä. Tänä tiistaina vedot menivtä 4.27, 4.21, 1.59, 4.15, 4.10, 1.56, ja juoksu tuntui vahvalta ja eteenpäinvievältä. Onnistunut harjoitus antoi myös uskoa elämän ensimmäisellä 5000m kisalle ensi viikon lauantaina täällä kotiyleisön edessä Huntsvillessä.

Nyt kuitenkin poistun kilometritehtaalta pääsiäisen ajaksi, sillä loppuviikko on tarkoitus ottaa kevyenä viikkona ja varmistaa palautuminen. Pääsiäinen sujuu siis suklaista pääsiäispupua syöden ja elämän ensimmäistä kertaa paikallisessa kirkossa vieraillen. Oikein hyvää pääsiäisen aikaa kaikille!

Track is my home

When I told to my parents that I am going to be an exchange student in Texas, a friend of my mum told her that Johanna will get along well in US because she already has "the Yankee smile" (That's how we call your big and charming smiles in Finland). And yes, she was right, smiling helped me out when I didn't understand what I was told or I couldn't choose the right words.

At first, when I came here, I was wondering why my coach was speaking so weird.  But then I noticed that all the teachers speak similar way - so they just have a southern accent. Also the phase "Yes ma'am" made me wonder why they call me "Mum" even though I am not that old. After couple of weeks I realized that it is just what people say here in Texas to show politeness.

There was also days when I felt that some people were rude to me. Even though they were very kind, I felt that they didn't care people around them. At the same time, I talked to a girl who had visited in Europe, and she told me that she felt similar way - people were rude in Europe. They didn't ask "How is going?" in grocery store or they didn't try to understand her accent.

After a while, I realized that they were just cultural differences, we behaved in different way than people from other culture. And even though they say that Finland reminds US in many things, we have McDonalds, we love to have an own car and we have big supermarkets to make our life easier; we are still culturally different people. A good example is how people use word "love" in US compared to Finland. People say here "I love you" every day whereas we say the same thing in Finnish "Minä rakastan sinua" once in a life time or at least, less frequently.

But how can I say that I felt home immediately and I haven't felt homesickness almost at all? There are many reason why i fell in love with Texas, such as great roommates, nice weather and friendly people. But more than anything, I feel that track made me feel home immediately. In the track, it didn't matter if I was from France or Finland, and it didn't matter if I couldn't pronounce all the words in right way. All that mattered, was that we had the same goal and we were ready to work hard for that.

Right now, I am very grateful that I decided to extend my exchange and stay here longer. It was awesome to be part of Bearkat family during the indoor season, and now it's time to show that we are even faster during the outdoor! Eight week season until Southland Conference Outdoor Championships is about to start. Eat 'em up and good luck to everyone!

Victor Lopez Classic tonight at Rice University.

Alligaattoreiden reviirillä

Sunnuntai lenkkiterveiset tulee State Parkista, joka on yksi isoista kansallispuistoista täällä Huntsvillen alueella. Tänään vuorossa oli 10 mailin lenkki eli 16 km juoksua. Yksi kaverini lähti pyöräilemään kanssani noita kivikkoisia ja kantoisia luonnonhiekasta muodostuneita polkuja.

Jalat eivät olleet tänään kevyimmän tuntuiset, johon osaltaan varmasti vaikutti Teksasin kevään saapuminen ja lämpötilan pomppaaminen 30 asteeseen ja viikon aikana tehdyt kovat harjoitukset (mäkitreeni,  vitoselle tähtäävä vetoharjoitus, joka muodostui 1200-600m vedoista ja launtain 16*200m). Sää ei kuitenkaan onneksini ollut niin kuumaa, että alligaattorit olisivat tulleet esiin koloistaan, ja niimpä en vieläkään päässyt näkemään niitä. Todellisuudessahan en edes tiedä, oleileeko alligaattorit kyseisten metsin soissa ja järvissä, mutta niin minulle on kerrottu.

Vaikka State Parkin mäkisillä poluilla askel ei rullannutkaan samaa tahtiin kuin Floridan tasaisilla asfalteilla, se on ehdottomasti yksi lempilenkkipaikkojani, ja sitä tulee varmasti ikävä kun palaan Suomeen. Mutta vielä on kevättä jäljellä, ja ehdin juosta siellä monet lenkit ja ehkä jonain päivänä saan kiriapua soiden valtiailta.

”One for all, all for one!”

Radalla on vain yksi hassu sprintteri tekemässä omaa harjoitustaan minun lisäkseni. Stadion on niin hiljainen, että on pako laittaa musiikki kännykästä, ettei kuule omia ajatuksiaankin. Yleensä radalla on 2-3 lajivalmentajaa, apuvalmentajia, 40–50 urheilijaa ja jalkapalloilijoilta ruohokentällä. On siis Spring Break ja pakollisia harjoituksia ei ole, ja suurin osa urheilijoista on kotonaan harjoittelemassa.

Loman aikana olen kuitenkin huomannut sen, kuinka paljon kaipaan joukkuettani, ja kuinka paljon se antaa tsemppiä treenien aikana. Vaikka jo hallikaudellakin tein paljon yksin vetoharjoituksia, joukkuekavereiden tuki ja kannustus radan varrelle ”Let’s go Johanna”, ”Good job girl” antoivat tsemppiä jokaiseen treeniin. Ja samalla mitalla kannustin myös joukkueakavereitani heidän harjoituksissa.

Sanoisinkin, että suurin eteenpäin vievä voima täällä Yhdysvalloissa harjoitellessani on ollut se valtava joukkueen tuki ja eteenpäin työntävä voima ”Big Push”. Se ei välttämättä sovi jokaiselle urheilijoille, mutta ainakin omalla kohdallani se on tuntunut kuin myötätuulena vetoharjoituksissa tai tunteena, että joku työntää eteenpäin koko ajan, ei paljoa kerralla, mutta aina joka päivä hivenen eteenpäin. Uskon sen myös vaikuttaneen suuresti hyvin menneeseen hallikauteen.

Monesti hallikauden loppupuolella meille puhuttiin siitä, että mitä minä urheilijana voin tehdä joukkueelleni eikä vaan siitä mitä joukkue tekee minun eteeni. Itse en missään vaiheessa kokenut näitä joukkueen yhteisiä kokouksia ennen kisaa paineita luovaksi, vaan kohdallani se toimi voimaa ja itseluottamusta tuovana, ja huonoina päivinä joukkueen vahva yhteishenki muistutti minua siitä, miksi juoksen, ja antoi uskoa tuleviin kilpailuihin.

Ennen konferenssia koin myös, että olin saanut kaiken tarvitsemani joukkueelta: Olin saanut seuraa aamulenkeille, vastusta vetoharjoituksiin, valmennusta ja varusteita kilpailuihin. Kysymys kuuluikin nyt, mitä minä voin tehdä joukkueeni eteen: Saatoin laittaa sydämeni peliin, ja kilpailla radalla jokaista juoksijaa vastaan antamatta periksi senttiäkään. Ja mielestäni tein sen, ja se riitti keskimatkojen viestin voittoon ja koulun ennätykseen juoksemiseen sekä mailin 7. sijaan ja uuteen henkilökohtaiseen ennätykseen.

Tottakai onnistuneelle hallikaudelle on muitakin syitä, ja varmasti niistä yhtenä tärkeimpänä on johdonmukaisuus harjoittelussa ”consistency”. Syksyllä kun tulin tänne minulle kerrottiin, että se on kestävyysharjoittelun kulmakiviä ja nyt myös uskon siihen. Se, että on säännöllinen ja johdonmukainen kaikessa mitä tekee, niin harjoittelussa, syömisessä, kuin myös lepäämisessä, ja tämä jatkuvuus kestää viikosta toiseen. Tietenkin myös hyvät olosuhteet, raaka työnteko ja terveenä pysyminen mahdollistivat tuon johdonmukaisuuden koko loppusyksyn ja talven ajan.

Ennen konferenssia meitä ei pyydetty suoriutumaan yksin lajisuorituksistaan, vaan meitä pyydettiin urheilemaan joukkueena, koska yksin kukaan ei voita joukkueiden mestaruutta, mutta harva urheilija voittaa myöskään yksin henkilökohtaista mestaruutta. Siellä takana on iso joukko tukijoita äitistä ja isästä sponsoreihin ja lääkäreihin. Niinpä tulevalla ulkoratakaudellakin olen valmis urheilemaan joukkueeni puolesta, koska mitä parempia sijoituksia juoksen, sen kovempi on todennäköisesti myös loppuaika. On siis aika kääntää katseet ulkoratakauteen ja todeta: ”One for all, all for one!”

A blond wonder

Aamu Floridassa, West Palm Beachilla, alkoi aurinkoisena, mutta hieman viileänä. Kaksi blondia tyttöä lähti kuitenkin juoksemaan pikkutopeissa, koska he tiesivät, että etelän aurinko alkaa lämmittää nopeasti. Kello ei ollut vielä kahdeksaa, mutta aamuruuhka oli pahimmillaan ja autot seisoivat pitkään liikennevaloissa. Nuo kaksi juoksevaa tyttöä eivät selvästi olleet tavallinen näky flordilaisen autoilijan tuulilasissa. Mutta katseet olivat ainakin kommenteista päätellen ihalilevia: "You are running so early, I like that attitude"; "We have race on Saturday if u wanna come to race"; "Nyt näyttää kyllä askel niin kevyeltä".

Ensmmäinen kommentti oli paikalliselta naapurin mieheltä, seuraava lukion valmentajalta, ja kolmas suomalaiselta perheenisältä. Olimme siis juoksemassa hyvän suomalaisen ystäväni Anun kanssa kyseisenä aamuina. Tämä lukion valmentaja näki kun juoksin vauhtileikittelyä (3min kovaa, 1 min hiljaa), ja oli miettinyt mielessään, että pystyyköhän tuo tyttö pitämään vauhtia yllä ja päätti seurata pyörällä harjoitukseni etenemistä. Ja kyllähän se vauhti taisi pysyä ja vähän kiihtyäkin loppua kohden. Miehellä oli ilmeisesti jotain suomalaisia sukujuuria, mutta en aivan saanut selville, koska siinä alle 4 minuutin vauhdissa ei ollut niin helppo jutella. Joka tapauksessa hän pyysi LakeWorthin (kaunis järvi, jonka luona juoksimme) ympärillä juostavaan maantiekisaan, mutta valitettavasti jouduin toteamaan, etten ole enää seuraavana lauantaina täällä.

Floridan reissun aikana siirryin myös toiselle vuosineljännekselle, ja ikää on nyt mittarissa 25 vuotta. Vähän jo hirvittää, ja toisaalta toivoisin, että olisin nuorempi, ja voisin tehdä monta asiaa toisin. Mutta toisaalta joka ikä on hyvä elää, enkä vaihtaisi päivääkään pois, sillä ilman ylä- ja alamäkiä, suruja ja iloja, voittoja ja häviöitä en olisi se sama tyttö, joka tätä blogia kirjoittaa. Ja juuri nyt elämä tuntuu oikein hyvältä, ja koitan nauttia jokaisesta päivästä. Lisäksi vanhemiseen lohtua tuo kun kukaan täällä Teksasissa ei meinaa uskoa, että olen 25 vuotta (yleisin veikkaus on 21 ta 22 vuotta).

Hyvän syyn olla onnellinen antaa myös se, että pystyn juoksemaan. Niin monet joukkuekaverini taistelevat erilaisten ongelmien kanssa, raistusvammoista syömättömyteen. Lisäksi tänään alkoi elämäni ensimmäinen Spring break "kevätloma" ja tiedossa on kymmenen päivää lomaa, vaikka toki läksyjä joudun tässä alkulomasta tekemään. Tarkoituksena on kuitenkin unohtaa kiire, ottaa iisisti ja keskittyä juoksemaan! Lisäksi koitan loman aikana tehdä Jukka Kankaan antamia vanhoja lantion ja takareisin vahvistusharjoituksia, jotta takreisissä oleva kireys häviäsi täysin.

Maaliskuun harjoittelu koostuu täällä pääsosin pohjan luonnista maaliskuun lopulla alkavalle ulkoratakaudelle. Kilometrimäärää pyritään nostamaan, ja harjoitusvauhdit pyritään pitämään kurissa. Harjoitusviikko kostuu 2-3 kolmesta kovasta harjoituksesta, jotka ovat pääosin vauhtikestävyysharjoituksia, pitkiä vetoja radalla ja ylämäkiharjoituksia.

Lake Worth, ja näkymät järven ympäri juostessa.

Kuvassa Anun kepeä aksel.

.