Are u ready to rock 'n' roll?

Tässä hieman tunnelmia siitä, miten me täällä Teksasissa valmistaudumme kisaamaan.

Aurinkolasit on hyvä olla aina mukana ja myös sateisena päivänä ne otetaan tohon otsalla - ihan vaan varalle, jos se aurinko alkaa paistamaan tai muuten menestys häikäistä. Ehdoton matkustusvaruste on myös varvassandaalit eli fliflopit, koska ne on niin mukavan viileät jalkaan. Ja jos on kylmempää niihin ängetään sukka, vaikka se ei oikein istukaan siihen etuvarpaaan ja toisen varpaan väliin menevään kohtaan. Matkustuspaita on myös erikseen määritelty, se on harmaa SHSU:n T-paita, joka sitten kisapaikalla vaihdetaan oranssiin tai mustaan veryttelypaitaan kilpailupäivästä riippuen.

Matka kisapaikalle alkaa jännittynein mielen, ja suurin osa urheilijoista laitteet kuulokkeet korvilleen ja alkaa kuunnella musiikkia rakkaasa Iphonestaan. Kisapaikalle saavuttuaan laitetaan SHSU:n leiri pystyyn, ja on lounaan aika. Lounaaksi on tarjolla täytetty patonki, sipsejä, iso keksi ja vettä tai urheilujuomaa juotavaksi, terveellistä urheilijaruokaa siis!

Kaikki veryttelevät oman aikataulunsa puitteissa ja kilpailuhalliin siirrytään vain muutama minuutti ennen lähtöä. Aistittavissa on selvää jännitystä, ja kovaa halua päästä radalle näyttämään, kuinka kovaa täällä on treenattu.

Ehkä suurimpana erona suomalaiseen urheilukulttuuriin näkyy vahva itseluottamus. Urheilijoiden kasvoilta näkee hymyn ja rentouden, ja he todella uskovat ylittävänsä itsensä tänäänkin. Valmentaja varmistaa vielä, että kaikki on kunnossa ja kysyy: "Are u ready to rock 'n' roll?" Hän toivottaa tsemppiä ja on aika siirtyä kilpailemaan.

Ja kilpailuhallissa on niin kova kannustus ja melu, että vain valmentajan ohjeet voi jotenkin erottaa kilpailun aikana. Tarkoitus on juosta mahdollisimman kovaa, mutta ennen kaikkea myös kilpailla ja taistella jokaisesta sijoituksesta ja pisteestä yliopistollemme.

So I am ready to rock 'n' roll! Racing in the mile in the University of Houston tomorrow!

Vatteet vähenee ja vauhti paranee

Ensimmäinen kilpailu ei sujunut oikein mitenkään. Jalat tunutivat hyvältä, mutta aikaero painoi ja maailman toisella puolella kilpaileminen lievästi sanottuna jännitti. Valmentaja sanoi, että älä ajattele liikaa, vaan juokse vaan 8 kierrosta niin kovaa kuin jaksat. Mutta se oli helpommin sanottu kun tehty.

Veryttely sateisessa ja kostessa ilmassa tunuti hyvältä, ja ihmettelin miten ulkoilma voi olla lämpöisempää kuin halli-ilma ja ja miten hallikisoihin voi verytellä T-paidassa. No täällä Texasissa voi. Mutta sitten kun siirryttiin veryttelyhallista kilpailupaikalle (noin muuta minuutti ennen starttia) tuntui etten pysty edes nielaisemaan ja se todella häiritsi keskittymistä kilpailuun. Pelkäsin, että saan jonkinlaisen astmakohtauksen kisassa, koska ilma oli paljon kuivempaa kuin Suomen sisähallissa, mikä varmasti johtui siitä, että Suomessa on lämmitys hallissa, kun taas täällä Texasissa on ilmastointi joka paikassa, myös sisähallissa. No juoksu oli muutenkin vähän unista ja tuntui ettei saanut yhtään irti. Lopputuloksena erän 5. sija ja aika 5.22.


No se lauantai-ilta meni miettiessä syntyjä syviä, mutta jo sunnuntain pitkän jälkeen tuntui paremmalta. Tiistaina oli seuraava kova harjoitus, 2*(2*1000 m + 400m), ja se meni jo paremmin, vaikka sää oli todella kylmä ja tuulinen. (Aamutreenitkin oli peruttu huono sään takia, tai ei niitä ollut peruttu, mutta paikalla ilmeistyi vain 2 eurooppalaista ja yksi jenkki, ja valmentaja sanoi, että voitte juosta myöhemmin harjoituksen tai olla juoksematta, ettette tule kipeäksi. No olihan se sää huono: tuulinen, kylmä ja sateinen, mutta mä päätin kuitenkin mennä juoksemaan vähän, kun kerran oli kuudelta joutunut heräämään. Eikä se sää nyt niin huono ollut, kun vertaa millaisissa oloissa Suomessa on tottunut juoksemaan.) Mutta osa porukasta juoksi tiistainkin iltapäiväharjoituksen sortseissa ja topissa, vaikka sää tosiaan oli kylmä, ja itse päätin juosta pitkillä housuilla ja paidalla, etten tulisi kipeäksi.

Torstaina oli vuorossa hieman kevyempi kova harjoitus, 8*1min kovaa, 1min hiljaa. Harjoitus juostiin yhdessä läheisessä naapurustossa, ja tuo naapurusto muistuttaa minua aina Suomen kesästä, koska aurinko laskee siellä kauniisti puiden väliin harjoituksen aikanamme ja siellä usein tarkenee juosta T-paidalla ja sortseilla. Treeni kulki aika hyvin, kovat osuudet meni 4 min vauhtia tai alle ja palautusjuoksu noin 4.30 vauhtia. Ei mikään turhan kova treeniä, mutta hyvä vauhtikestävyysharjoitus.

Tänään vuorossa oli sitten viikon toinen pääharjoitusksista, mäkivedot. Mailereista muut paitsi minä ja Clint olivat kilpailemassa, joten juoksimme sen yhdessä. Sää oli tänään ensimmäistä kertaa viikkoon lämmin ja aurinkoinen, ja tarkeni juosta ihan pikkutopissa ja sortseissa (ja saada myös ensimmäiset rusketusrajat, hah!). Treeninä oli siis 6*250m ylämäkeen hölkkäpalautuksella. Mäki oli tasaisesti nouseva, mutta ei kuitenkaan liian jyrkkä. Harjoitus oli aika kova, koska Suomessa en päässyt joulun aikana tekemään mäkiharjoituksia, ja 250m vedot ylämäkeen tuntuivat paljon kovemmilta kuin 200 m vedot. Viimeinen 50m siis todella tuntui. Lisäksi mäkivedot jostain syystä ahdistavat eniten, joten vimeisen vedon jälkeen keuhkoissa tuntui pahalta.

Kaiken kaikkiaan treeni sujui kuitenkin hyvin toinen toisiamme tsempaten, ja saimme juostua 1500m ylämäkeen vauhdikkaasti. Olimme taas yhden harjoituksen valmiimpia kilpailemaan viikon päästä hallissa.

Texas A&M universityn upea sisähalli

Kilpailuhalli

Kestävyysjuoksijatytöistä vain me kilpailimme tänään. Takana oleva Ana juoksi 3000m ja me muut mailin.

Ready to go!

Eat’ em up

Viimevuotinen etelän leiri on vaihdettu kylmän paikan lumileiriin Suomessa ja nyt on aika palata takaisin Teksasiin. Saa nähdä, että mitä tämä leiri tuo mukanaan hallikaudella.

Ensimmäiset hallikisat ovat edessä tämän viikon lauantaina ja niihin on aloitettu valmistautumaan hieman keventämällä harjoittelua ja henkisesti asennoitumalla kisaan. Vuorokauden matkustaminen 3 päivää ennen kisaa ja 8 tunnin aikaero tuntuvat varmasti kisassa, mutta avauskisat ovat aina vaikeita, ja erityisen vaikeita pitkän kilpailutauon jälkeen. No jossainhan se kisakausi on avattava. Eli lauantaina starttaan mailille Texas A&M -yliopiston järjestämissä kisoissa. Henkilökohtaisten matkojen lisäksi juostaan mahdollisesti vielä DMR -viesti (1200- 800- 400- 1600m pituiset osudeet). Mutta kyseiseen viestiin osallistuminen päätetään vasta henkilökohtaisten matkojen jälkeen.

Valmistautuminen tulevaan kisakauteen alkoi jo viikonloppuna, kun juoksin 10*300m vetoharjoituksen, ja samana päivänä yliopistomme amerikkalaisen jalkapallon joukkue pelasi Yhdysvaltojen mestaruudesta. Viimeisissä vedoissa olin niin väsynyt ja maitohapoilla, että mietin, että mä jaksan tsempata tän treenin loppuun sillä voimalla, kun tiedän miten kova taistelu jalkapalloilijoilla on edessään illalla. Ja mun taistelu päättyi hyvin, ja treeni kulki ajallisesti hyvin ja viimeisellä suoralla taistelin maitohappoja vastaan juosten viimeisen vedon 52,4. Jalkapalloilijoiden taistelu ei päättynyt niin hyvin – he hävisit finaalin toistamiseen.

Taistelemaan on tarkoitus lähteä myös hallikisoissa, mutta silti juoksu ei saa mennä liian totiseksi. Ostin juuri kirjan Lontoon lentokentältä, jossa maratoonari-triahtlonisti-lääkäri, Jordan Metzl, kertoo kansankielellä, miten eri alueen vammoja voi ehkäistä ja hoitaa myös itse. Heti alussa hän muistuttaa kuitenkin juoksun perusasioista, kuten siitä, että viikoittaista kilometrimäärää ei saa nostaa 10% enempää viikossa.  Mutta ehkä kaikkein tärkeimpänä neuvona omalle kohdalle osui se, että älä unohda hymyillä. Jos ilo katoaa tekemisestä, niin juoksunkin rentous katoaa. Ja samaa asiaa on myös Yhdysvalloissa jo maastokaudella muistutettu – kilpailu on palkinto harjoittelusta, sinne lähdetään pitämään hauskaa!

Näillä eväillä tämä Bearkat palaa kampukselle, ja lähtee innolla ensimmäiseen hallikisaan Yhdysvalloissa. Toivotaan, että koulumme ”Eat’ em up!” kannustushuuto siivittää oranssipaidat hyviin tuloksiin!

(Teksti julkaistu muutaman päivän myöhässä, koska täällä Teksasissa ei netti heti toiminut.)

Stuck in snow

Teksasissa ollessani törmäsin usein kysymykseen, että kuinka sä pystyt juoksemaan lumessa, ja että juoksetko sä ihan oikeasti siellä lumessa. Vastasin hymyissä suin, että totta kai juoksen ja kyllä lumessa pystyy ihan hyvin juoksemaan.

Suomeen tullessani kuitenkin jouduin ihan oikeasti pohtimaan tätä kysymystä, koska lunta ja pakkasta oli paljon enemmän kuin tavallisena joulukuuna. Toisaalta olin myös tottunut juoksemaan pienissä vaatteissa lähes kesäisissä olosuhteissa, joten en ollut tottunut juoksemaan Suomen olosuhteissa. Lisärasituksena tähän kaikkeen oli vielä 8 tunnin aikaerosta toipuminen.

No elimistö lähti aika hyvin tottumaan Suomen oloihin ja melatoniini auttoi tasaamaan unirytmiä. Jalat tuntuivat tottuvan nopeasti, kun taas pää ja keuhkot vaativat hieman enemmän aikaa. Alussa särki päätä, ja lähes 50 asteen lämpötilan muutos Teksasista vaati keuhkoille sopeutumista. (Jouluna tosiaan Lempäälässä oli pakkasta -24 astetta, kun säätiedotus kertoi samaan aikaan Houstonin lämpötilan olevan 24 astetta plussan puolella).

Mutta lumessa juoksu on tuntunut aika hankalalta ja välillä tuntunut, ettei juoksu etene mihinkään ja oon ihan jumissa lumessa. Teksasin kilometrivauhdit on lumessa juostessa saanut unohtaa heti aluksi. Lisäksi lumessa juoksu on tuntunut välillä turhauttavalta, mutta toisaalta se on tuonut suomalaista sisua lisää hallikautta varten, ja siitä on varmasti vain hyötyä. (Lisäksi hallikaudelle tarvitaan vielä lisää aggressiivisuutta, että pysyy kisassa mukana, kun kilpailijoita on paljon, ja kaikki heistä uskovat kilpailun voittoon, ainakin alussa, ja jokainen haluaa olla kärjessä. No aggressiivisuutta tulee varmasti lisää vain kilpailemalla kovassa seurassa.)

Lumessa juoksu on myös usein vaihtunut Pirkkahallin tai Kupittaan tartaniin sekä Elixian juoksumattoihin. Matolla olen tehnyt pitkiä ja vauhdikkaampia lenkkejä, ja hallissa sitten vauhtikestävyyttä ja vetoharjoituksia. Vetotreeneissä vauhti ei ole vielä päätä huimannut, mutta niissä on selvästi huomannut, että kestävyys on lisääntynyt ja kun vauhtiin pääsen, niin tämä juna ei pysähdykään hetkessä. Varmasti parhaiten onnistunut harjoitus on ollut viime lauantaina tehty vetoharjoitus 4*250m, 4*200m, 4*150m hölkkäpalautuksella ja kovenevalla vauhdilla 1500m vauhdista alle 800m vauhtiin. Sarjapalautus oli 3 minuuttia. Elimistö ei tuntunut erityisen palautuneelta ennen harjoitusta, mutta vedot menivät alle tavoiteaikojen, ja tuntui, että jaksamista on tullut lisää ja askel vie eteenpäin.

Treeniseuraa on löytynyt myös Suomessa, ja erityisesti haluan kiittää Kipaa siitä. Me ollaan jo yli vuosikymmen tehty yhdessä harjoituksia, ja nyt taas mun Suomessa olon aikana koitettu tehdä pitkät lenkit ja vetoharjoitukset yhteisellä tsempillä, vaikka molemmat ovat keskittyneet vedoissa omiin vauhteihinsa. Lisäksi haluan toivottaa Kipalle tsemppiä Tukholman maratonille valmistautumiseen! Uskon, että sillä suomalaisella sisulla pärjää niin rapakon takana radalla kuin myös kuninkuusmatkalla länsinaapurissa. Lycka till!