Tasapainoa etsimässä

Syksyn harjoitukset ovat menneet pääosin hyvin, ja olen pysynyt terveenä. Monen asian yhdistäminen elämässä on kuitenkin aiheuttanut tasapainoilua koulun ja urheilun välillä. Välillä tuntuu, että vapaa-aikaa on jäänyt liian vähän, ja koko ajan on saanut olla tekemässä jotain. Valinta on osin ollut tietoinen, sillä halusin käydä syksyn aikana maisterivaiheen pakolliset ja paljon läsnäoloa vaativat kurssit. Keväällä en kuitenkaan samanlaista opiskelumäärää halua, ja niinpä asiat täytyy laittaa tärkeysjärjestykseen. Haluan juosta kovempaa kuin koskaan, mutta samalla haluan kuitenkin nauttia elämästäni tällä hetkellä. Sen takia pitää pohtia, mitkä asiat ovat niitä kaikkein tärkeimpiä juuri nyt.

Syksyn pitkäjänteisestä ja onnistuneesta työnteosta kertoo kuitenkin viime maanantaina juoksemani 4*1500 metrin harjoitus. Tarkoitus oli lähteä juoksemaan vedot 4.05-4.10 kilometrivauhdilla, mutta vedot kulkivat helposti selvästi kovempaa: 5.47, 5.41, 5.37 ja 5.24. Tuo vahva tunne jaksamisesta oli taas palannut, ja pystyin hallitsemaan vetoja ja tiesin jaksavani loppuun asti. Se oli juuri se tunne, joka kesällä oli kadoksissa heikentyneen kestävyyden takia. Treenin jälkeen tajusin, että vaikka olin juossut syksyn ajan vauhtikestävyysharjoitukset hyvin maltillista vauhtia, se oli auttanut luomaan kestävyyspohjan, joka mahdollisti tämän harjoituksen juoksemisen niin helposti.

Vetojen jälkeen pohkeeni kipeytyivät kuitenkin voimakkaasti - 6 kilometriä päkiällä oli liian kova hyppäys koko jalalla juostuista vauhtikestävyysharjoituksista. Sen pakotti tekemään osan viikon harjoituksista pyörällä tai cross trainerilla ja lisäksi keskittymään pohkeiden lihashuoltoon kaikkien treenien välissä. Pohkeiden kipeys sai minut taas miettimään, että olinko taas innostunut liikaa vetoharjoituksessa vai olisivatko pohkeeni kipeytyneet, vaikka vauhti olisi ollut hieman hitaampi.

Toisaalta kuitenkin ymmärsin, että muutamien harjoitusten teko pyörällä tai cross trainerilla ei kadottaisi kuntoani tai tekisi harjoitusviikostani yhtään sen huonompaa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että saisin lähteä Portugalin harjoitusleirille terveillä jaloilla tulevana viikonloppuna, ja pystyisin siellä harjoittelemaan täysipainoisesti.

Odotan leiriä innolla, sillä siellä koen, että elämäni on täysin balansissa ja saan tehdä siellä juuri sitä mitä haluan: juosta, nukkua, syödä ja unohtaa kaiken muun. Lisäksi harjoitusseura tulee olemaan erinomaista, kun pääsen Klemelän Sannin sparrattavaksi. Ruokailukaan tuskin jää heikolle, sillä Sanni tulevana kotitalousopettajana osaa kokata lähes mitä vaan. Ainoa, mikä jää arvoitukseksi, on sää, mutta todennäköisesti sekin voittaa Suomen harmauden ja vesisateen.

Nyt on kuitenkin aika lopettaa hetkeksi kiire ja juoksu, ja hiljentyä viettämään Joulua. Oikein hyvää ja rauhallista joulun aikaa kaikille!

Kuva Portugalin leiriltä keväällä 2012. Kuvassa Kaisa, Nina ja minä Atlantin rannalla juoksemassa.

Perusasioiden parissa

Syksy on tärkeää peruskuntoharjoittelun aikaa. Syksyn aikana luodaan pohja kesän tuloksille, ja niinpä vain hyvin rakennettu pohja voi taata hyviä tuloksia läpi kesän kilpailukauden. Oma harjoitteluni on sisältänyt peruskunnon rakentamista, ja tavoitteena on ollut viedä perusharjoitukset läpi ehjästi ja ilman, että oikea jalkaterä kipeytyy. Tässä on onnistuttu melko hyvin, ja ensimmäisten viikkojen juoksuharjoittelu on nyt takana. Viikkoon on kuulunut 2 vauhtikestävyysharjoitusta, punttiharjoitus, nopeusharjoitus, pitkälenkki ja 2 kertaa viikossa kuntopiiriä tai pilatesta. Lisäksi kaikki palauttavat harjoitukset olen tehnyt joko pyörällä, cross trainerilla tai vedessä ja niitä on kuulunut viikkoon noin 3-4 kertaa. Fysioterapeuttini kanssa olemme myös lähteneet vahvistamaan oikeaa jalkaa ja erityisesti oikean jalkaterän aluetta.

On ollut ihana huomata, että kunto palautuu aika nopeasti, ja nousee pikkuhiljaa takaisin siihen, mistä syksyllä lähdettiin. Tietenkään se ei vielä riitä, mutta lähes jokaisessa kovassa harjoituksessa olen tuntenut, että tänään pystyn juoksemaan taas vähän kovempaa. Jenkkivalmentajani sanat ovat tulleet monesti mieleen: ”Joka ilta on tarkoitus mennä nukkumaan pikkuisen parempana kuin oli herätessään.”

Syksyyn on sisältynyt myös paljon opiskelua, jotta keväällä voisi ottaa sitten vähän kevyemmin. Opiskeluun on sisältynyt pääosin maisterivaiheen pakollisia kursseja sekä markkinoinnin syventäviä opintoja. Markkinointia opiskellessa olen monesti huomannut markkinoinnin ja juoksun välillä monia yhteisiä piirteitä. 

Viime viikolla koulussamme luennoi mainonnan ja markkinointiviestinnän ammattilainen Yhdysvalloista, Larry Percy. Hän laittoi meidät pohtimaan sitä, että millaiset mainokset ovat tehokkaita ja vetoavat kohderyhmään. Hän toi myös esille, että markkinoinnin perusasioiden pitää olla kunnossa, jotta mainos voi olla tehokas. Esimerkiksi yrityksen mainoksella täytyy olla selkeä kohderyhmä ja mainonnan pitää olla jatkuvaa, jotta brändin tunnettuus lisääntyy ja se vaikuttaa myös asiakkaiden ostopäätöksiin. Olen huomannut tämän yhtymäkohdan markkinoinnin ja urheilun välillä ennenkin, mutta oli mielenkiintoista kuulla se myös alan huippuammattilaisen suusta. 

Markkinoinnin ja urheilun yhteneväisyyksiä tuli esille myös viime viikolla Turussa järjestetyssä mainonnan ja markkinointiviestinnän ammattilaisille suunnatussa Mainostorstai-tapahtumassa, jossa näytettiin useita Cannes-juhlilla palkittuja mainoksia. Yksi palkituista mainoksista oli Lontoon Paraolympialaisia mainostanut mainos. Ainakin itselleni se nosti tunteet pintaan ja kertoi sen, että ketkä ovat niitä meidän elämän superihmisiä ihan oikeasti: vammaisurheiljat. He saavat aivan liian vähän arvostusta osakseen, vaikka he treenaavat vammoistaan huolimatta ainakin yhtä paljon kuin me normaalisarjoissa kilpailevat. He eivät saaneet yhtä hyviä lähtökohtia tähänkään peruskuntokauteen, mutta silti he ovat valmiita taistelemaan mitaleista tulevissa olympialaisissakin.

Kävelevästä sairaskertomuksesta juoksijaksi

Siitä on hetki vierähtänyt kun tänne viimeksi kirjoitin. Ja siihen suurimpana syynä on ollut keuhkokuume, joka pakotti lepäämään vielä hieman suunniteltua pidempään. Ehdin tehdä ensimmäisen treenin uiden ja vesijuosten, kunnes illalla nousi korkea kuume. Aamulle menin lääkäriin ja korkeiden tulehdusarvojen ja huonon keuhkotilanteen vuoksi epäiltiin keuhkokuumetta. Keuhkokuvasta ei kuitenkaan mitään löytynyt. Tilanne oli siis sama kuin reilu kaksi vuotta sitten kisakaudella: astma oli huonontunut ja olin käynyt siitä lääkärissä. Mitään ei kuitenkaan ollut löytynyt. Ja molemmissa tapaukissa parin viikon päästä korkea kuume nousi aivan yllättäen ja diagnoosina oli kuumeeton keuhkokuume.

Sain dropit naamaan, mutta tulehdusarvot ja valkosolut jatkoivat vaan nousuaan, ja lääkärit olivat huolissaan. Niinpä minut lähetettiin TYK:sin ensiapuun, ja siellä lisätutkimusten jälkeen mitään uutta ei löytynyt. Diagnoosiksi todettiin keuhkokuume, ja sain suonensisäistä antibioottia. Lisäksi sain mukaan entistä kovemmat napit, ja kotiin sain lähteä vaan sillä luvalla, että olon huonontuessa tulisin heti takaisin.

Ulkoisesti en näyttänyt kovin sairaalta eivätkä puhallusarvot olleet normaalitasoa alempana, mutta hyvä yleiskunto ilmeisesti hieman vääristi tuntemuksia, sillä huono vointi ja verikokeet kertoivat, että mistään normaaliflunssasta ei ollut kyse. Tiesin, että nyt oli pakko levätä edelleen, muuta vaihtoehtoja ei ollut.

Suonensisäinen antibiootti auttoi kuitenkin hyvin nopeasti ja jo muutamassa päivässä olo alkoi tuntua paremmalta. Korkea annos kortisonia yhdistettynä vahvaan antibioottiin toi kuitenkin mukanaan kovia sivuvaikutuksia, kuten unettomuutta ja pahoinvointia. Siinä vaiheessa mietin, että eikö jalkaterän murtuma ja keuhkokuume olleet jo riittävästi yhdelle syksylle; pitikö näillä antibiooteille olla näin kovia sivuvaikutuksia.

Nyt kuitenkin keuhkokuumeesta on kulunut yli 5 viikkoa ja olen päässyt jo noin 3 viikkoa harjoittelemaan. Juoksuharjoittelun aloitin viime viikolla (8 viikkoa murtumasta) ja olen pystynyt lisäämään juoksumäärää ja samalla kivut jalkaterässä ovat vähentyneet.

Kun viimeviikon maanantaina otin ensimmäiset juoksuaskeleeni, fiilis oli aivan uskomaton. Tuntui siltä, kun lentäisin ja sisälleni tuli tuo sama hyvä fiilis, mitä juoksun jälkeen aina tunsin. Nautin jokaisesta askeleestani tuona 10 minuutin aikana ja tajusin, miten suuri osa elämästäni oli puuttunut, kun en ollut päässyt juoksemaan. Kahdeksassa viikossa olin ehtinyt jo unohtaa, miten ihanalta tuntuikaan juosta.

Viime vuonna olin suunnilleen samassa tilanteessa tähän aikaa vuodesta, olin ollut loukkaantuneena 5 viikkoa ja joutunut aloittamaan juoksuharjoittelun lähes nollista. Reilu neljä kuukautta myöhemmin pystyin kuitenkin juoksemaan ennätykseni maililla ja sivuamaan ennätyksiäni muillakin matkoilla.

Tulevalla hallikaudella kilpaileminen ja ennätysten tekeminen ei siis ole täysin utopistista. Siihen tarvitaan tietenkin satoja juoksukilometrejä, tunteja muuta harjoittelua, paljon lihashuoltoa, terveenä pysymistä ja ripaus onnea. Näillä ajatuksilla lähden siis uuteen kauteen. Ennen kuin asetan itselleni sen enempää tavoitteita hallikaudelle, haluan vain päästä tekemään paljon onnistuneita harjoituksia, ja nauttimaan jokaisesta askeleesta, jonka voin juosta. Se vaan saa aikaan uskomattoman hyvän fiiliksen.

Tuskin maltan odottaa, että pääsen kovia treenejä juosten! Tällä hetkellä teen kovat treenit Elixian Xyclingissä tai kuntopyörällä.

Käsillä kävelyä

Ylimenokausi ei alkanut ihan niin kuin suunnittelin: Oikeaan jalkaterääni tuli murtuma nilkan nyrjähtäessä heti muutaman päivän päästä ylimenokauden alkamisesta. Murtuma tuli siis jalkaterän ulkosyrjään pikkuvarpaaseen johtavaan luuhun.

Siitä alkoikin sitten kaksi aivan erilaista viikkoa. Kyynärsauvoilla kävely ei ollutkaan niin hauskaa, kun mitä olen joskus kavereiltani lainatessa kokenut, sillä jalalla oli kaksi viikkoa varauskielto ja koko jalkaterä oli turvoksissa ja hyvin kosketusarka. Koska en ollut koskaan kävellyt kyynärsauvoilla, en tiennyt miten raskasta liikkuminen on, kun kaikki työ täytyi tehdä käsillä. En myöskään pystynyt kantamaan mitään, joten olin täysin kavereiden avun varassa kaupassa käynnissä ja tavaroiden nostamisessa paikasta toiseen. Esimerkiksi teekupin kuljetus keittiöstä olohuoneeseen oli lähes mahdotonta, sillä yhdellä jalalla pomppiessa teetä läiskyi lähes aina lattialle.

Vaikka murtuma hetkellisesti hankaloittikin monien arkipäiväisten rutiinien tekemistä, tiedän, että jalkaterän luun hyväasentoinen murtuma on yksi pienempiä murtumia, mitä voin saada. Energistä ja aina liikkeessä olevaa ihmistä se kuitenkin pisti vähän miettimään miten itsestäänselvyytenä pidämme mahdollisuutta liikkua ja juosta.

Niinpä murtuma on lisännyt palavaa halua juosta ja päästä taas treenaamaan. Joku on joskus sanonut, että menestymistä ei osaa arvostaa niin paljon, jos se ei ole tullut vaikeuksien kautta. Toivotaan, että tästäkin vammasta on vielä jotain hyötyä.

Nyt on kohta kolme viikkoa mennyt murtumasta ja toinen kolme viikkoa vielä jäljellä, eli lokakuun alussa olisi tarkoitus päästä aloittamaan harjoittelu. Tällä hetkellä kävelen kovapohjaisen kengän kanssa, ja kyynärsauvoja käytän vain ulkona pidemmillä matkoilla. Viimeisen kolmen viikon aikana olen myös muuttanut uuteen asuntoon aivan Urheilupuiston viereen. Kiitos kaikille auttaneille, sillä ilman teitä muutto yhdellä jalalla olisi ollut mahdoton. Olen myös jatkanut opiskelujani Turun Kauppakorkeakoulussa maisteriopintojen parissa, ja on ollut ihanaa olla koulussa hyvien kavereiden kanssa .

Lopuksi täytyy sanoa, että on ollut piristävää huomata se, miten auttavaisia monet ihmiset ovat olleet, kun olen keppien kanssa konkkaillut ympäri Turkua. Tuntemattomat ihmiset eivät ole vain kysyneet ”Tarvitsetko apua?” vaan kysymys on monesti myös kuulunut ”Saanko auttaa?”. Tunnelmaa on muutaman kerran keventänyt myös ehdotus siitä, että eikö se olisi helpompi kävellä käsillä kuin noilla sauvoilla. Ja alussa ajattelin, että kyllä se taitaisi olla; sellaista hyppelyä se oli.

Elämäni Seikkailu

Istun auringon alla ja otan aurinkoa. Loma on vihdoin alkanut. Keskiviikkona oli viimeinen kisa Hämeenlinnan Tähtikisoissa ja koko viikon olen ollut lomalla töistä, Elixian asiakaspalveluhenkilön osa-aikaisesta virasta. Tätä lomaa ja ylimenokautta on odotettu, sillä kausi on ollut pitkä. Noin 11,5 kuukautta sitten lähden elämää avartavalle seikkailulle Yhdysvaltoihin ja sen myötä aloin myös kirjoitta tätä blogia.

Haluan siis kiittää kaikkia, jotka ovat tätä blogia lukeneet. Toivon, että olen pystynyt antamaan kuvan siitä, millaista kilpaurheilu Yhdysvaltalaisessa yliopistossa on, ja millaisia haasteita kohtasin, kun lähdin kokeilemaan yhdysvaltalaisia harjoitusmetodeja. Toisaalta tarkoituksenani oli myös tuoda esille se, kuinka paljon mahdollisuuksia vuosi ulkomailla avasi tulevaisuuden elämää varten – se avarsi näkemystäni harjoittelusta, vahvisti minua niin ihmisenä kuin myös urheilijana ja antoi mahdollisuuden tutustua ihmisiin ympäri maailmaa.

Vaikka kesän kilpailut eivät sujuneet odotusten mukaan, en koskaan vaihtaisi pois tuota yhdeksää kuukautta, jonka sain Sam Houston State Universityssä viettää. Monesti mieli palaa takaisin Yhdysvaltoihin, sillä koen, että siellä sain lähes täysin keskittyä urheiluun. Siellä en kokenut mitään sosiaalista painetta valmistua tai saada unelmien kesätyötä, vaan riitti kun olin urheilija. Koin saavani arvostusta tekemisiäni kohtaan, ja kukaan ei liiemmin kysynyt tulevaisuudesta tai menneisyydestä, riitti kun tässä ja nyt oli valmis tekemään kaikkensa urheilun eteen.

Vuoden aikana olen tutustunut useisiin urheilijoihin niin Suomessa kuin myös Yhdysvalloissa. Näiden valloittavien ihmisten kohtaaminen on tuonut esille monia samoja piirteitä, mitkä meitä urheilijoita yhdistää. Joukkueemme kapteeni puhui monesti sydämen laittamisesta peliin täysillä, ja siitä kuinka paljon se auttaa saavuttamaan, kun on kilpailussa mukana koko sydämellään. Olen myös päässyt seuraamaan muutamien urheilijoiden tinkimättömyyttä harjoittelussa ja muussa elämässään, jotta he voisivat saavuttaa urallaan asetetut tavoitteet. Viimeisenä haluaisin mainita vielä positiivisuuden, koska urheilija joutuu monessa tilanteessa koville: silloin kuin loukkaantuminen pakottaa lepäämään tai kun kisat eivät onnistuneesta harjoittelusta huolimatta kulje. Silloin positiivisuus on ainoa asia joka pitää urheilijan ”hengissä”, ja antaa uskoa harjoitella ja uskoa tuleviin onnistumisiin radalla.

Noista kaikista upeista ihmisistä ja heidän asenteistaan olen koittanut ottaa mallia. Vuosi Jenkeissä oli siis antoisa seikkailu, ja jo lähtiessäni tiesin, etten palaisi samana Johannana takaisin. Vuosi ulkomailla kasvatti, opetti ja vahvisti.

Blogin kirjoittaminen ei kuitenkaan jää tähän, vaan aion kirjoittaa harjoittelustani ja kilpailemisesta edelleenkin. Tavoite on sama: juosta 1500m kovempaa kuin koskaan. Ja tuskin maltan odottaa syksyn harjoituskautta ja tulevaa hallikautta, mutta sitä ennen on aika ottaa isiisti ja unohtaa juoksu muutamiksi viikoiksi. Palataan asiaan siis syyskuussa!

Tässä vielä tunnelmia kesän vikasta kisasta Hämeenlinnasta.

Seurakaverini kanssa lähdettiin samaa tahtia juoksemaan, vaikka oma tahtini hidastui aika nopeasti.

Irvistys on kova, vaikka juoksu ei mihkään enää tässä kisassa kulkenutkaan.

Vielä kerran

Juoksin ensimmäisen hallikisan tänä vuonna tammikuun 12.päivä. Olin sillon juuri saapunut Yhdysvaltoihin ja aikaero panoi aika paljon tuossa elämän ensimmäisessä mailin kisassa. Sen jälkeen olen kisaillut tänä vuonna 14 kertaa, ja tänään on vuorossa tämän kauden 15. ratakilpailu, 800 metriä Sastamalan Timanttikisoissa. 15 kilpailua ei ole monelle urheilijalle paljon, mutta minulle sen ollut enemmän kuin moneen vuoteen.

Treenit ovat sujuneet kuitenkin hyvin, joten siitä syntyi päätös juosta muutama kisa vielä elokuun puolella. Koko kesän kisat Suomessa ovat sujuneet alle odotusten, ja nyt viimeiset kolme viikkoa olen keskittynyt vain treenaamaan. Olen tehnyt monipuolisia treenejä vauhtileikittelystä 200m vetoihin, ja kestävyyspohjan heikkenemisen myötä päähuomio on ollut 800m:lle tähtäävissä harjoituksissa.  4*200m treeni 400m:n kilpailuvauhdilla ja lentävällä lähdöllä kulki noin 30,3 sekunnin keskivauhdilla, mikä on itselleni hyvää vauhtia. 3*300m ja 3*200m harjoitus kasille tähtäävällä vauhdilla kulki myös kovempaa kuin koskaan ja vetojen keskiarvot olivat 49,2, ja 31,8. Maitohappojakin näissä treeneissä tuli hyvin, ja varsinkin 400m kilpailuvauhdilla tehty treeni toi aivan erilaisia happoja elimistöön, mihin olin tottunut pidemmissä vedoissa.

Yksi kesän positiivisia juttuja on ollut myös yhteistyö OMT-liikkeen fysioterapeutin kanssa. Juoksun videoinnin ja tarkan analysoinnin jälkeen monille pienille kiputiloille, kuten nilkan lukkiutumiselle ja takareisin kiristymiselle on löytynyt selitys. Myös se, miksi lantio on välillä tuntunut olevan kiertynyt tai jalat kuin eri paria, on saanut selityksensä. Oikean jalan nilkka aukeaa juostessa, kun taas polvi ei mene samaan linjaan, ja se tekee oikean jalan askelluksesta erilaista. Lisäksi oikean puolen lantio pettää ponnistuksessa pakaralihasten heikkouden ja lonkan vajaan toiminnan vuoksi. Tällä hetkellä teen jo juoksun omaisempia harjoituksia kuin heinäkuussa, mutta itse askellusta muuttavia harjoituksia aletaan toteuttaa pikku hiljaa vasta ylimenokauden jälkeen. Olen kuitenkin hyvin kiitollinen jo tässä vaiheessa fysioterapeutilleni, joka otti juoksutekniikan parantamisen ja vammojen ehkäiseminen asiakseen oikein toden teolla.

Tänään on kuitenkin vuorossa 800 metrin kisa, ja toivon todella, että onnistuneet harjoitukset näkyvät myös kisassa. Samat ajat mitä vuosi sitten juoksin, eivät tyydytä enää tällä kaudella ja olisi hienoa saada hyvä onnistuminen kauden loppuun. Ainakin seura on hyvää ja vauhdikasta, joten ainakin vielä kerran tällä kaudella kyykistyn lähtöviivalle ja lähden antamaan kaikkeni kahden kierroksen taistelussa.

Treenikuulumisia Paavo Nurmen kentältä.

Palava halu radalle

Kun oma juoksu ei kulje, täytyy katsella vähän kauemmas ja nähdä mitkä kaikki asiat onkaan hyvin. Oona Kettusen mitaliputki nuorten EM-kisoissa varmasti sykähdytti kaikkia juoksun sydänystäviä, ja olihan se hienoa katsoa miten suomalainen naisurheilija onnistuu arvokisoissa. Se on siis aivan mahdollista.

Lisäksi hyvät muistot Yhdysvaltojen reissusta palasivat, kun kuluneelta kaudelta julkaistiin video yleisurheilujoukkueemme tähtihetkistä maastojuoksu- ja ratakausilta. Se muistutti, että vaikka nyt kisat eivät olekaan kulkeneet, sain nauttia hallikaudesta ja yhdestä ulkoratakaudesta kertaalleen. Mutta nälkä kasvaa syödessä, joten hinkua radalle jäi. http://www.youtube.com/watch?v=Je66csYx-Vk

Itseasiassa kilpailuhaluni vain kasvoi vaan meren takana, joten penkkiurheilijan roolin ottaminen Kalevan kisojen kotikatsomaan saattaa tuottaa jonkinlaisia hankaluuksia. Olen kuitenkin iloinen kaikkien  ystävieni puolesta, jotka pääsevät radalle kilpailemaan ja antamaan kaikkensa. Tsemppiä viikonloppuun!

Myöskin tulevat Moskovan MM-kisat ovat mielenkiintoista seurattavaa. Kisoja ennen tulleet dopingkäryt ovat sekoittaneet pakkaa ja laittaneet ennakkoarvailut uudelleen. Kuulin juuri mielenkiintoisesta projektista, jolla isäntämaa on koittanut varmistaa mitalisateen jatkuvan kotikisoissaan. Tiedä sitten, onko uutinen totta.
http://www.dailymail.co.uk/sport/othersports/article-2357501/World-Athletic-Championships-rocked-Mail-Sunday-special-investigation-doping-Russia.html

Seuraillessani kilpakumppaneiden edesottamuksia radalla, olen koittanut löytää myös oman vireen juoksuuni. Olen siis keskittynyt nyt harjoittelemaan, ja mahdollisesti kilpailen vielä loppukesästä. En halua aloittaa vielä ylimenokautta, sillä kesää on vielä jäljellä. Jos katseet pitäisi jo nyt suunnata hallikauteen, tuntuisi se liian kaukaiselta. Halu kilpailla vetää radan puolelle. Se on niitä harjoittelun parhaita palkintoja.

Joukkuekaverini Yhdysvalloista, Karl ja Clint, vierailivat Tampereella, kun he tulivat kannustamaan kaveriaan kymppitonnille 23-vuotiaiden EM-kisoihin Ratinaan. Oli ihana tavata joukkuekaverit vaihteeksi Suomen kesässä. Clint kertoi Suomen kesäsäiden ja Kaupin urheilupuiston olevan uskomattoman hyvä yhdistelmä pitkille lenkeille. Lisäksi valoisat yöt, hiljaisuus, ja Suome luonto olivat tehneet vaikutuksen. Salmiakki ei kuitenkaa vielä maistunut varsinkaan Texasista kotoisin olevalle Clintille, mutta Karl saksalaisena ja eurooppalaisena ymmärsi paremmin suomalaisen hyvän päälle.

Tässä vähän vielä treenikuvaa urheilupuistosta 2*1000m,2*300m ja 3*200m harjoituksesta. Kuvassa korostuu hyvin tekniikkavirheeni: lantion asennon pettäminen ja hartioiden liiallinen rotaatio. Treeni kulki kuitenkin hyvin, ja uuden turkulaisen fyssarini kanssa jatketaan "purista perseellä" harjoituksia, jota pakaroiden aktivaatio ei pettäisi väsyessäkään.

Kisakuulumisia

Kesän kisat eivät ole sujuneet odotusten mukaan, ja se on ollut iso pettymys, se on pakko myöntää. Syitä  voi löytyä monia, mutta toivoa kisavireen löytämiseksi ei ole kuitenkaan vielä menetetty. Suurimpana ongelmana on ollut, että jalat tuntuvat kisassa väsyneeltä ja tukkoiselta, ja painavilla jaloilla on mahdotonta löytää juoksemisen keveyttä ja saada itsestään kaikki irti. Kestävsyyskarnevaaleilla juostu 1500m 4.51, ja pm-kisoissa juostu 800m 2.22 kertoivat, että jotain on selvästi pielessä.

Osaltaan varmasti pitkä kilpailukausi vaikuttaa siihen, että kestävyyspohja on heikentynyt ja elimistö ei ole reagoinut vetoharjoituksiin toivotulla tavalla. Toisaalta kuitenkin tiedän monia urheilijoita, jotka ovat juosseet elämän parhaan kesänsä Yhdysvalloista palattuaan, vaikka heillä on ollut alla jo kaksi kilpailukautta.

Olen myöskin hieman muuttanut harjoitteluani palattuani Yhdysvalloista. Punttia ja vetoharjoituksia on ollut vähemmän ja sen sijaan vauhtikestävyysharjoituksia, pitkiä vetoja ja nopeusharjoituksia on ollut ohjelmassa enemmän. Kesäkuun puoleen väliin asti tuntui, että jokainen treeni meni toinen toistaan paremmin ja kunto nousi treeni treeniltä. Sen jälkeen hyvä vire jatkui treeneissä, mutta todellisuudessa taisin juosta harjoitukset liian kovaa sen hetkiseen kuntoon nähden. Kuuden kilsan vk kulki ennätysvauhtien tasoa ja kilsan vedotkin yhtä kovaa kuin ennätyskunnossa.

Niinpä olenkin nyt viimeisen kymmenen päivän aikana keventänyt harjoittelua, ja tehnyt lyhempiä ja kevyempiä vetoharjoituksia ja koittanut löytää juoksun helppouden. Huomenna menen juoksemaan Orimattilaan 1500m, ja siellä nähdään onko juoksuvirettä löytäny ja kisan lopputulos paljolti määrää loppukauden kilpailua ja harjoittelua.

Loppuun haluan kuitenkin vielä kirjoittaa, että mihkään epätoivoon en kuitenkaan ole vaipunut koska tiedän, että oma tilanteeni on hyvä moniin muihin urheilijoihin nähden, koska en ole loukkaantunut ja pystyn juoksemaan terveillä jaloilla; se on kuitenkin se, mitä jokainen juoksija haluaa tehdä.

A piece of Texas

Last weeks in Finland has reminded me about Texas in many ways. The weather has been “exceptionally” hot and they have warned us for hot nights and days. So Finnish people have got a piece of Texas weather, but the weather reminds more Texas spring than summer there. In fact, I think we have no idea about 95F (35 degree) with 50 % humidity. I have enjoyed this weather for my whole heart and I have been sweating on the Paavo Nurmi track.

Some good workouts with my teammates have also brought many memories from Texas. Those workouts also helped to overcome my first race in Finland which was not good at all, as the first race never is. 3*3*300m workout already told me that I have done many things right and my fitness point is going up. I did this workout with Heidi, a dear friend and team mate of mine, and it felt so good to run together. Last week I did 5*1000m repeats with Anni and Tiia. We finished the last one in time of 3.14 and all of us could agree that together we could run faster.

Also a former top athlete from Rice University, Becky Wade, brought a piece of Texas to Turku, when she visited in Finland. Or if you read her blog, you should say she brought a piece of Finland to her blog. Becky is doing a year-long exploration of running cultures around the world and right now she has visited in 19 countries. It was awesome to meet such a sympathetic athlete almost from the same city where I spent my exchange year.

Also the same Finnish girls,  who raced in SHSU twilight  in a dark and cold night on May 2, could be seen on the track tomorrow. Those girls, Johanna and Hanna, are racing in 1500m finals tomorrow night. The race is called “Distance Running Carnival” and as you know, carnivals are always celebration of something. Tomorrow the reason for a carnival is obviously the possibility to run new PRs in a beautiful summer night.

The link to Becky's blog:

http://beckyrunsaway.wordpress.com/2013/06/26/helsinki

Becky and me in Paavo Nurmi Games

Lessons learned

Alkukesä on sujunut uskomattoman nopeasti ja nyt olen ollut Suomessa yli 4 viikkoa. Harjoitukset ovat sujuneet pääosin nousujohteisesti ja olen tottunut Suomen sääoloihin ja enää en myöskään eksy ruokakaupassa ja small talk:kin sujuu pääosin jo suomeksi. Toissa päivänä country musiikin kuuntelu sai kuitenkin kyyneleet valumaan poskia pitkin ja ikävä Teksasiin iski aivan yllättäin.Teksasissa olessani mikään yksittäinen tekijä ei saanut mua ihastumaan siihen osavaltioon, mutta ne kaikki pienet asiat yhdessä, erityisesti urheiluun liittyvät, loivat elämän ympärilleni, jotka tekivät vaihtovuodestani ikimuistoisen.Niinpä haluankin tänään, uuden kauden kynnyksellä, vielä muistella mitä kaikkea Yhdysvaltojen matka opettikaan.

Consistency: Yksi valmennuksen tärkeimpiä kulmakiviä oli valmentajamme mukaan consistency eli johdonmukaisuus kaikessa tekemisessä urheilun lisäksi. Se, että sai yhden tosi hyvän treeniviikon kasaan, ei auttanut ketään, mutta se, että sai kasaaan useita hyviä treeniviikkoja kasaan, toi kehitystä. Lisäksi hän aina muistutti myös muun elämän johdonmukaisuudesta: Ei riittänyt että vain tänään jätti hampurilaisen väliin, vaan se piti olla osa elämäntapaa. Lisäksi hän aina sanoi, että päiväunet ovat hyväksi, mutta vain jos ne ovat osa jokapäiväistä päivärytmiä, ja itselle ne ainakin sopivat ja toivat kaivattuja lepohetkiä päivääni.

Hills after hills: Mäkisessä maastossa harjoittelu oli ehdottomasti Bearkats:ien suuria etuja, sillä Huntsvillessä mäkiä ei voinut välttää vaikka lähti mihin tahansa suuntaan juoksemaan. Myös erilaiset mäkiharjoitukset toivat mielestäni askeleeseen työntöä ja sen myötä juoksu oli voimakkaampaa ja paremmin etenevää. Myöskin State Parkissa tehdyt harjoitukset mäkisessä ja epätasaisssa maastossa kehittävät peruskestävyyttä ja tasapainoa, koska viiden minuutin vauhtiin joutui tekemään paljon enemän töitä epätasaisella alustalla kun taas asfaltilla juostessa. Peruskestävyyden parantumisesta kertoi myös reilu viikko sitten tehty astamtesti, joka kertoi aerobisen kynnyksen nousseen reilun 10 sekuntia vuoden takaisesta.

Openmindedness: Uudessa kulttuurissa uuden joukkuueen ja valmentajan kanssa opetti paljon epävarmuuden sietämistä ja ennakkouulottomuutta. Koko ajan vastaan tuli uusia treenejä ja kilpailuita, joilta en tiennyt mitä odottaa. Oli vain lähdettävä mukaan kokeilemaan ja uskottava, että kyllä mä tästä treenistä selviän. Ja niinpä monet uudet harjoitukset pakottivat ylittämään itsensä ja vain juoksemaan.Valmentajalla oli aina tapana sanoa, että sä juokset ja hän ajattelee, ja vaikka alussa en uskonut, että se toimisi niin, se auttoi keskittymään enemmän harjoituksiin ja kisoihin, ja miettimään vähemmän miltä tuntuu.

Live in the moment: Raskaimpina koulu- ja harjoitusviikkona tämä ajatus auttoi selviämään rankoista viikoista. Valmentaja ohjeisti tulemaan valmistautuneena jokaiseen treeniin ja keskittymään yhteen treeniin aina kerrallaan. Ja se auttoi onnistumaan tärkeimmissä harjoituksissa ja varmistamaan, että jokaista treeniä ennen tuli levättyä ja syötyä riittävästi. Toisaalta myös itse vaihto-opiskelu opetti elämään hetkessä, sillä jos koko ajan olisin suunnitellut tulevaisuutta, niin miten olisin voinut nauttia vaihto-vuodesta Yhdysvalloissa. Miksi olisin rakentanut ystävyyssuhteita, jos olisin kokoajan ajatellut, että en enää koskaan nää näitä ihmisiä?

Dedication: Jenkkivalmentajani ei ollut minulle äiti, isä eikä lastenhoitaja kuten meillä oli tapana vitsailla valmentajan moninaisista rooleista, sillä joillekin urheilijoille hän oli näitä kaikkea ja vielä paljon muutakin. Minulle hän oli vain valmentaja, joka piiskasi minua eteenpäin. Aina kaikki hänen sanomiset eivät tuntuneet kivoilta ja koviempian treenien aikana välillä ajattelin, että hän on ihan hullu. Esimerkiksi ennen ensimmäistä hallikisaa hän ei suostunut enää vastaamaan kysymyksiini, koska olin kysynyt jo liian monta kysmystä ja mun tehtävänähän olin vaan juosta, ei ajatella. Silloin ajattelin, että toi mies ei tiedä maailman toisella puolella kilapailemista mitään, mutta en tietenkäänn sanonut mitään. Niin vaan menin viivalle, ja siitä kasvu ihmisenä ja urheilijana alkoi.

Niinpä koenkin, että hän auttoi minua kasvamaan urheilijana kuin myös ihmisenä. Olin niin yksin monien ajatusten kanssa, että ne oli vaan omaan pään sisällä selvitettävä ja jatkettava hymyssä suin. Vaihtovuosi kasvatti siis urheilijana, mutta se kasvatti myös ihmisenä. Se opetti positiivisuutta, mutta se opetti myös arvostamaan pieniä asioita lähellään, jotka olivat liian itsestäänselvyyksiä Suomessa eläessään. Yksi niistä oli aidosti välittävät ja rakastavat perhe ja ystävät. Kaikilla ihmisillä Yhdysvalloissa  ei ollut perhettä lähellään, koska he olivat joutuneet lähtemään kotimaastaan, jotta he voisivat opiskella ja työskennellä busineksen parissa tulevasuudessa - esimerkiksi Kuubassa tämä ei ollut mahdollista.Vaihtovuosi opetti myös arvostamaan miten hyvä Suomessa onkaan elää: Opiskelijoita tuetaaan ja työntekijöitä suojellaan, ja vaikka verotus on kova, sillä halutaan mahdollistaa kaikille edes jonkintasoinen elintaso. Suomeen oli siis hyvä palata, koska moni asia oli niin hyvin.

Tänään on aika lähteä katsomaan, miten hyvin asiat ovat radalla. Oranssi uniformu on vaihdettu vihreään ja Jenkeistä opittua lähdetään soveltaman Suomen oloihin. On aika ottaa haaste vastaan, ja aloittaa vuoden kolmas kilpailukausi. Kisaan lähdetään kilpailemaan yhtä kovalla innostuksella kuin mestaruuskisoihin, ja päävalmentajan ohjeet muistuivat mieleen vielä aamulenkillä: "Compete, Compete. Compete. That's the only thing you have to do but without competing hard you won't achieve aything".

Paavo Nurmi Games, 1500m ja vesisade ovat tämän sunnuntain ohjelmassa.

Everything was made for running

Kun olin lähdössä Yhdysvaltoihin juoksemaan, kuulin paljon negatiivista siellä harjoittelusta; harjoittelu siellä oli vain yltiöpäistä vetoharjoittelua. Myönnän, että asiassa on pieni totuuden jyvä, mutta se oli paljon muutakin. Tietenkin kokemukset Yhdysvalloissa riippuvat paljolti myös urheilijasta itsestään, yliopiston urheilujoukkueesta, ja paikallisista valmentajista.

Kuten blogissani on varmasti jo monesti tullut ilmi, vaihtovuosi Texasissa oli minulle hyvin positiivinen kokemus erityisesti urheilun parissa. Ja kun Suomeen saapuminen ja täällä harjoittelu on välillä tuntunut hieman hankalalta ja yksinäiseltä, on arvostus Yhdysvaltain, ja erityisesti yliopistoni Sam Houston State University:n yleisurheilusysteemiä ja valmentajia kohtaan edelleen kasvanut.

Yliopistossa juostessani koin, että kaikki oli tehty juoksemista varten. Koulu ja treenit kulkivat käsi kädessä, ja päivittäinen lukujärjestys mahdollisti sopivan levon harjoitusten välillä. Lisäksi lähes koskaan ei tarvinnut lähteä yksin lenkille, sillä lenkille lähdettiin aina yhdessä joukkueen kanssa, mutta jokaisella oli mahdollisuus juosta omaan harjoitusohjelmaansa sopiva lenkki. Iltapäivän vetoharjoituksiin löytyi myös aina ajanottaja ja kannustajia, ja alkukaudesta myös sopivaa vetoseuraa.

Yhdysvaltojen kilpailujärjestelmä varmisti myös kilpailemisen, ja kilpailutuntuman säilymisen vuoden ympäri. Peruskuntoharjoittelua tehtiin kesäisin ja syksyisin, ja harjoittelu oli vahvasti kestävyysvoittoista, ja syksyllä juostava maastokausin pakotti maileritkin juoksemaan 4-6 kilometrin maastokisoja syksyn ajan.

Myös Training room (”lihashuoltohuone” voisi olla suomenkielinen vastine, vaikka kyseistä huonetta ei Suomesta löydykään) oli auki 6-18, ja näin palautumista pystyttiin tehostamaan ja vammoja ehkäisemään. Training roomista löytyi aina trainereitä ja yleisurheilujoukkueen fysioterapeutti, jotka olivat valmiita venyttämään, hieromaan, vahvistamaan lihaksia, tai antamaan kylmä-, ja lämpö-, tai sähköhoitoa.

Urheilijalle itselleen jäi tehtäväksi huolehtia riittävästi levosta ja ruokailusta sekä suunniteltujen viikkokilometrien saavuttamisesta. Lisäksi hyvät harjoitusolosuhteet varmistivat, että harjoittelu oli melko ammattimaista, jos urheilija itse niin halusi, ja oli valmis elämään urheilijana myös vapaa-ajalla.

Kun vertaan tätä järjestelmää Suomen järjestelmään, tuntuu, ettei Jenkeissä juostessa tarvinnut käyttää paljon omia aivoja, sillä kaikki oli mietitty valmiiksi ja urheilijan tehtävänä oli vain juosta. Kyseisessä ajattelussa piilee tietenkin ylikunnon ja loukkaantumisen vaara, sillä valmentajan on vaikea tietää, mikä on liikaa urheilijalle ja miten eri urheilijat palautuvat samoista harjoituksista.

Monet paikalliset urheilijat valittivat Yhdysvaltalaisen järjestelmän kovuutta, koska heillä oli paineet menestyä koulussa sekä juosta hyvin, sillä epäonnistuminen kilpailuissa saattoi tietää stipendin vähenemistä. Itselläni ei kyseisiä paineita suoraan ollut, sillä englannin kielen kehittymisen myötä koulu sujui hyvin, ja juoksin joukkueessa vaihto-oppilaana enkä stipendiaattina. Tällä hetkellä pohdin sitä, että johtuivatko hyvät ja positiiviset kokemukset vain siitä, että olin kyseisessä järjestelmässä vain vuoden enkä tavallaan päässyt ”väsymään” järjestelmään vai siitä, että minulla ei ollut samanlaisia paineita juosta kovaa.

Uskon, että molemmat asiat vaikuttivat, mutta toisaalta koen myös, että sovin järjestelmään hyvin. Iloisena ja sosiaalisena persoonana tykkäsin ryhmäharjoittelusta. Lisäksi pieni paine on yleensä aina tuonut lisäpotkua kilpailusuorituksiin. Niinpä olen Suomessa usein onnistunut viesteissä ja Yhdysvalloissa tiesin koko ajan juoksevani myös joukkueelle, joka antoi lisäpotkua erityisesti mestaruuskisoihin.

Lisäksi koen, että myös vetoharjoittelu toi tarvittavaa kovuutta 1500m:lle, ja ainakin itse opin tykkäämään kovasta vetoharjoittelusta, koska se toi kilpailutunnelman osaksi harjoitusta, ja kilpailuvauhti tuli hyvin tutuksi. Se, missä Yhdysvalloissa monesti mennään metsään, on keskustelun puute urheilijan ja valmentajan välillä. Yliopistoon tulevat nuoret 18–20 -vuotiaat urheilijat eivät aina tunne omaa elimistöään, ja kun valmentajakin on uusi, jää keskustelu urheilijan ja valmentajan välillä monesti vähäiseksi.

Itse olin onnellisessa asemassa, sillä valmentaja kuunteli minua, ja toisaalta myös kommunikoin hänen kanssaan paljon. Alussa,kun en löytänyt sopivia sanoja, lähetin mailia. Hän tiesi, että olin motivoitunut ja hieman vanhempi urheilija, joten hän oli valmis kuuntelemaan myös tuntemuksiani. Mutta silti hän työnsi minut useasti epämukavuusalueelle tekemään harjoituksia, joita en koskaan ollut tehnyt, koska tavoite oli selvä ja ajatusmaailma sen mukainen: ”If you want to achieve something, you have to do something you have never done before.”

Tässä vielä kuvia Eteläisen konferenssin mestaruuskisoista 1500m:ltä.

Kun kestotyttöjä oli vähän mukana mestaruuskisoissa, tuli aikaa vietetty paljon sprinttereiden kanssa.

Fysioterapeuttimme Steven Reynolds. Erittäin asiantunteva ja kuunteleva fyssari, ja meistä tulit hyvät ystävät takareisiharjoitusten myötä, ja muutenkin poikkesin Training Roomissa lähes joka päivä.

As a foreigner in Finland

It’s raining, it’s cold (11 C/52F) and there is barely anybody on the track. No doubt where I am: I am back home, in Turku, Finland. The whole truth is not that bad. There was pretty weather when arrived to Finland and the temperature was over 70 F. My friends organized me an awesome welcome party and my staying in Finland couldn’t have started better.

However, there have been many things to get used to in Finland. I have been felt as a foreigner in my home country; Literally I have been lost. Usually, I know exactly what to buy from a grocery store or where to find nice ballerina shoes but I have spent a lot of time in a grocery store looking around and wondering what to buy – as I spend in HEB when I first arrived to Huntsville. First time when I went to a grocery store and tried to buy some bagels, I realized I am in Finland. They don’t sell bagels in an ordinary grocery store in Finland. My mum wanted to me feel home and she decided to bake them.

Furthermore, I have seen world with different eyes. When I did my first fartlek in Finland, I was wondering the amount of people jogging on the same running trail. To be honest, I think there were more than 100 people in a 3 mile loop because I passed people all the time. When I cycled for first time, I was wondered all the people who were cycling. In Finland, I am not known as a blond who cycles everywhere but I am among hundreds of people who cycle to a workplace, to shopping or to have a beer.

My running has been felt little bit fatigued due to a long flight and time difference. My massage therapist pointed out that there is swelling in my legs and that explained why my leg feels tired and got me realized that my body still need time to recover from the travelling.

Yesterday, I had a pretty good speed workout that also felt  better. It was 6*150 meters on the track and running felt little bit more relaxed. As I told you in the beginning, the weather was bad and there wasn’t anybody on the track except a shot put girl. I was thinking myself “That’s how it goes in Finland, welcome back to the reality”.

All of a sudden, there came up many kids on the track from a kindergarten. There were full of joy to run around the track and they got me smile as well. After they ran a lap, they decided to start to cheer up me. They were timing my repeats, cheering up to me and commenting my running. They made my day, and I couldn’t be without smiling after my workout. In the afternoon, I saw Minna Nummela in my easy run, and I realized that I am not alone even though I don’t have my SHSU team here in Finland.

Day by day, I am adapting better and better to live in Finland. I am working at the gym, and the job feels easy enough to ensure my full concentrating to running. Right now, I am going to met my physical therapist and get some new exercises to strengthen my body. All in all, It feels good to be here.

Taking a cold bath in my parent's place!

Äiti

Cheerleaderit mielletään yleensä tytöiksi, jotka tanssivat ja hurraavat kotijoukkueelleen jääkiekkopeleissä tai täällä Amerikassa myös amerikkalaista futista pelatessa. Cheerleadereita ovat kuitenkin kaikki ne ihmiset, jotka kannustavat radan varrella ja tukevat urheilu-uraasi. Meille täällä aina sanotaan, että kun oma kisa on ohi, on tärkeintä olla cheerleader joukkuetovereille ja mennä kannustamaan heitä radan varteen.

Tänään pääsin olemaan cheerleader että saamaan kannusta joukkueeni cheerleaderilta. Tänään juostiin siis 1500m finaali ja järjestettiin eteläisen konferenssin tytöt paremmuusjärjestykseen. Tänään kaikki tuntui olevan kohdallaan jo ennen kisaa: Nukuin täydelliset 9 tunnin yöunet ja vajaan tunnin päiväunet. Fysioterapeuttimme Steven laittoi Flexolia jalkoihini ja antoi viimeisen voitelun. Olin siis valmis elämäni tärkeimpään kilpailuun täällä valtameren takana.

Vauhtia lähdettiin pitämään heti alusta asti, ja 400m tulin 73 sekunnissa. Tässä vaiheessa olin joukon hännillä, koska huomasin tyttöjen hermostuneisuuden ja tiesin, että vauhtiin lähdettiin heti alusta asti. Juoksua haittasi hieman siitepölyallergiani ja kuumuus, ja en saanut hengitetty täysin normaalisti. Maitohappojen alkaessa jyllää kolmannella kierroksella kaikki muu kuitenkin unohtui, kun yritin parantaa sijoitustasi ja pitää vauhti yllä. 900 metrissä oli jo vähän irvistystä pelissä, mutta etusuoran myötätuuli auttoi pääsemään muutaman kanssakilpailijan ohi kun kaarruttiin etusuoralle toiseksi viimeistä kertaa. Viimeisestä kierroksesta en juuri muista, mutta kaikkeni koitin nostaa sijoitusta ja päästä pistesijoille.

Loppukiri ei kuitenkaan aivan riittänyt, ja tuloksen oli 9. sija. Pääsin maalisuoralla yhden tytön ohi, mutta en aivan saanut 8. tyttöä ohitettua. Maalissa olin aivan poikki ja henki ei kulkenut. Aluksi tunsin lievää pettymystä, mutta kun sain tietää loppuaikani, suupielet kääntyivät ylöspäin: 4:45. Olin juossut kovempaa kuin koskaan, ja parantunut 1500 metrin ennätystä 6 sekuntia. Vihdoinkin oli pystynyt ylläpitämään 76 sekunnin keskivauhtia.

Koko joukkueemme oli tänään 3. ja se oli lievä pettymys, mutta mikään ei voinut pahoittaa hyväntuulisuutani. Olin niin iloinen, että olin saanut olla osa tätä joukkuetta ja edustaa Sam Houston State Universityä. En olisi voinut valita parempaa vaihto-yliopistoa. Mielessäni pyöri, kunpa saisin olla osa tätä joukkuetta pidempään. Olin kuitenkin onnellinen, että sain olla edes yhden vuoden täällä.

Tänään vietettiin myös äitienpäivää, ja valmentajalta tuli ohjeet jo viikolla, että sunnuntaina juostaan sitten äitini kunniaksi, ja niin todellakin tein. Haluan kiittää äitini positiivisesta elämänasenteesta, jonka hän on minulle opettanut, ja joka erityisesti on auttanut nauttimaan vaihtovuodesta myös vaikeiden kokemuksien aikana.  Äitini ei myöskään koskaan valittanut haisevista lenkkareista, vaan otti minut aina vastaan avosylin kysyen ”Miten treeni meni?”. Itsekin urheilun ystävänä ja maratonaarina hän oli aina myös valmis ymmärtämään kiukutteluni huonosta menneen kisan jälkeen. Niinpä haluankin kiittää hän kaikesta, mitä hän on tehnyt eteeni ja toivottaa maailman parhaalle äidille ihanaa äitienpäivää. Hän on ollut paras cheerleader, jota olisin koskaan voinut toivoa.

Yhteistyö SHSU:n valmentajani Jesse Parker:n kanssa tuotti hyviä tuloksia, ja olen hyvin kiitollinen kaikesta siitä, mitä hän teki eteeni. Tuskin maltan odottaa, että pääsen kilpailemaan Suomessa, mutta sitä ennen on aika lomailla ja ottaa vähän iisisti.

I believe in orange

Today we headed up to Louisiana to get ready to race in Southland Conference Championships. We have been training for this meet the whole year so it is time to get a prize form working out hard; it’s time to race.

When I found out that I am the only middle distance or distance girl who is racing in this weekend, I felt little bit sad. I wish my team mates would be racing and travelling with me but unfortunately they were injured or they redshirted the outdoor season (which means that they transferred their eligibility to race in the upcoming seasons).

On the other hand, I was very happy that I was not injured and I was ready to race. I also knew that my team mates will have many races coming up in future but for me this was the last race in the orange uniform.

During this week I started to realize that I will leave from Huntsville in a week, and it made my preparing for the race little bit more difficult. Even though I just wanted to stay concentrated on the Championships, my feelings changed from happiness to go home to sadness to leave my life here in Huntsville, and especially my Bearkat team.

However, I came here to run track and now I have my most important race coming up. So I didn’t want to allow anything to bother my race and tried to stay in a positive mood. My last workout also went well, so I knew I my fitness point was going up. My workout was 2*1000m (5 k race pace), 3*300m (1500m race pace) and 3*200m (800m race pace) with 3 minute rest between each repeat. I run 1000 m repeats 3.38 and 3.33 and 300 m repeats in 52 seconds and 200m repeats less than 32 seconds, so it made me more excited for the race.

On Sunday, 1500 meters will be raced as a straight final in the afternoon because just 13 girls entered to this race due to 800m finals almost at the same time. For 1500m final, I will wear the Sam Houston uniform for the last time but I couldn’t be more proud to wear it. As I have written earlier, this team has become my second family, and I want to wish good luck to all my dear team mates! Let’s race harder than any SFA coaches have planned and enjoy this opportunity to race in the Conference Championships! Eat ‘em Up!!!

http://www.southland.org/Championships.aspx

Kolmannen kierroksen kirous

Nyt on aikaa ehtinyt jo vierähtää viimeisestä blogikirjoituksesta, kun kouluhommat ovat vieneet päähuomion. Juoksu on kuitenkin alkanut nyt kulkea, ja olen saanut kasaan kaksi hyvää harjoitusviikkoa ja yhden kisan tämän viikon torstaina. Jäljellä on siis enää tiistain viimeistelyharjoitus ja sen jälkeen kevennellään kauden pääkisoihin, eteläisen konferenssin mestaruuskisoihin Lousianassa ensi viikonloppuna.

Yksi hyvin helppo viikko tuntui siis auttaneen hermostolliseen ylikuntoon, ja nyt juoksu on tuntunut taas paremmalta. Viime torstaina juoksin ensimmäisen kilpailun kolmeen viikkoon, ja se tuntui hyvältä, vaikka aika ei vielä odotusten mukainen. Kyseessä oli kotikisamme SHSU Twilight, ja matkana 1500m.

Hanna Haavikko tuli juoksemaan kansamme ja lisäksi mukana oli joukko Rice Universityn juoksijoita, sekä Niken ammattilaisjuoksija, joka oli juossut kyseinen matkaan aikaan 4.12. Vauhtia lähdettiin siis pitämään heti alusta asti, ja Hannan kanssa taitomme matkaa melkein käsikädessä. Ensimmäinen 300 metriä oli 56-57 sekunnin paikkeilla ja 700metriin kohdalla kello näytti 2.13-2.14. Juoksu tuntui hyvältä ja vahvalta.

Kolmas kierros osoitti kuitenkin taas kerran 1500metrin kovuuden ja vauhti hiljeni siinä. Viimeinen 300m kulki 56 sekuntiin, mutta se ei enää auttanut samaan hyvää loppuaikaa. Kello pysähtyi 4.56. Huonoa loppuaikaa selittää ehkä hieman vaikeat sääolosuhteet: Lämpötila oli alle 10 astetta (seuraavana yönä Houstonissa mitattiin toukokuun lämpötilaennätys kylmyyden suhteen) ja tuuli oli 20 metriä sekunnissa. Teksasin sää osoitti jälleen kerran haasteellisuutensa.

Tuulinen sää teki juoksusta haastavaa, koska vauhti vaihteli niin paljon myötä- ja vastatuulessa. Lisäksi kylmä ilma sai rasitusastman supistamaan keuhkojani enemmän kuin pitkään aikaan. Juoksu tuntui kuitenkin hyvältä ja vahvalta, ja se oli kaikkein tärkein asia, koska olin hyvin epävarma kisaan lähdettäessä.

Viimeisinä viikkoina koulu oli vienyt paljon vapaa-aikaa, ja lisäksi en tiennyt yhtään mikä voisi olla mahdollinen kisakuntoni, vaikka vetoharjoitukset olivat sujuneet suunnitelmien mukaan. Torstain kisa kuitenkin palautti uskon juosta kovaa tulevissa mestaruuskisoissa. Nyt on enää jäljellä yksi tentti ja yhden tutkimusraportin palautus, ja sen jälkeen voin aloittaa kesälomani ja valmistautumisen eteläisen konferenssin mestaruuskisoihin täysin siemauksin.

Hannan kanssa kisailemassa torstaina

Säähaltijalle vielä sellaisia terveisiä, että kerran kun olen tuonut tänne Teksasiin kylmän suomalaisen kevään (näin ne joukkuekaverit sanovat, koska kevät on ollut poikkeuksellisen kylmää), voisitko pitää sään hieman viileänä vielä ensiviikonlopun ajan ainakin siellä Meksikonlahden rannalla, että saataisiin kilpailla vain suomalaisissa hellelukemissa! I would appreciate that!

The Night of Champions

Perjantaina olimme ensimmäistä kertaa koko joukkue yhdessä lenkillä. Kaikki oliva vihdoin päässeet vammoistaan yli tai ainakin aloittamaan juoksun, ja tuntui, että siitä oli ikuisuus kun olimme juosseet yhdessä. Lenkillä otimme käsistä kiinni toisiamme ja päätimme levittäytyä koko tien leveydelle. Olimme niin iloisia ja ylpeitä, että juoksimme yhdessä, vihdoin! Ja omakin juoksu tuntui ensimmäistä kertaa hyvältä, ja askel rullasi ja nauru raikasi kauas. Kaverini, joka näki meidän juoksevan, kommentoi, että teillä näytti olevan hauskaa juostessa, kun olitte kaikki niin iloisia, ja se oli todellakin totta.

Ylikunto-oireet tuntuvat siis helpoittaneen, ja viime viikko sujui todella kevyen harjoittelun merkeissä, ja kilometri kertyi ehkä 30 tai 40, päätin olla laskematta. Lisäksi koitin ottaa iisisti myös koulun kannalta, olla stressaamatta mistään ja elää ilman kiirettä. No siinä kiireettömyydessä on vieläkin opettelemista, mutta koitan parhaani olla asettamatta turhia tavoitteita urheilun lisäksi. Mutta juoksu tuntuu ainakin paremmalta, ja halu ja tahto koviin harjoituksiin on palannut.

Viikonloppu huipentui sunnuntain "Night of Champions" bankettiin. Kysessä oli siis palkitsemistilaisuus, jossa palkittiin eri ryhmien urheilijoita. Tilaisuudessa olivat mukana kaikki lajiryhmät baseballista golfiin, joten konserttisalissamme istuin noin 600 urheilijaa valmentajineen. Taas kerran muistin, kuinka hieno oli olla tätä isoa urheilujoukkoa.

Ilta eteneni puheiden, palkintojen ja huomionosoitusten saattelema. Oli ihanaa nähdää ja kuulla intohimoisten valmentajien ja urheilijoiden mietteitä kaudesta. He kertoivat, kuinka heidän joukkueensa ei ollut vaan joukkue, vaan se oli heille perhe. Monet urheilijat kertoivat, että he eivät olisi menestyneet ilman joukkuetta, ja he olivat valmiita tekemään kaikkensa joukkueen eteen: punttiharjoitus 5.30 aamulla ei tuntunut pahalta, kun tiesi, että joukkuekaveritkin ovat siellä.

Itse voisin yhtyä kaikkiin näihin ajatuksiin. En voi olla kuin kiitollinen siitä, että olen saanut olla osana tätä urheiluohjelmaa tämän vuoden. Se on opettanut, miten paljon yhdessä tekeminen saa aikaan hyviä asioita, ja miten valtava on joukkueen eteenpäin vievä voima. Ja vaikka en opiskellut täällä kuin yhden lukuvuoden, myös minut palkittiin valmistuvana seniorina. Lisäksi sain ikuisen passin kaikkiin SHSU:n peleihin ja kilpailuihin.

Olin siis aina tervetullut takaisin, ja tiesin, että sydämessäni, en tulisi koskaan unohtamaan tätä joukkuetta. Siitä oli tullut minun teksasilainen perheeni, joka oli tehnyt vaihto-vuodestani ainutlaatuisen ja ikimuistoisen. Loppuun haluan vielä lainata urheilujohtajamme Bob Williamsin sanoja, jotka ainakin minulle kertovat siitä valtavasta arvostuksesta urheilijoita kohtaan, jota olen myös kohdallani saanut täällä kokea.

"Vaikka sinä valmistut ja jätät Sam Houston State Univeristyn, se ei jätä sinua koskaan. Olet aina tervetullut sinne."

Illallinen joukkueen tyttöjen kanssa.

Tällaisen plakaatin sain. Vielä kun saadaan toi sukunimi korjattua, niin tää on aika jees!

Kestavyysjuoksun haasteita

Bostonin maratoniskut jarkyttivat koko maailmaa, terrorstit olivat taas kerran osanneet tehda iskuistaan ihmiskuntaa ravistelevan - en tieda mitaan pahempaa, kuin vieda jalat juoksijlta tai saada hanet vammautumaan loppuiakseen. Siella juoksemassa olisin voinut olla mina tai joku hyvista ystavistani. En voi muuta kuin hiljentya ja toivottaa voimia kaikille noille juoksijoille, jotka loukkaantuivat tai kuolivat pommiskuissa seka kaikille heidan lahiomaisilleen.

---

Jos kaikki menisi harjoittelussa aina suunnitelmien mukaan, elama olisi liian helppoa. Enka nyt viittaa Bostonin tragediaan vaan ihan omaan henkilokohtaiseen harjoitteluuni. Olen nyt juossut 3 kilpailua, ja tulokset eivat ole olleet yhdessakaan kisassa harjoitusvauhtien mukaisia. Niinpa isani, joka on myos Suomessa henkilokohtainen valmentajani, alkoi tarkkasilmaiseni epailla, etta jotain on nyt vinossa.

Todennakoisesti kyseessa on hermolihasjarjestelman ylikuormitustila, silla vetoharjoitukset kulkee, mutta yksittaiset pitkat taysvauhtiset vedot eli kilpailusuoritukset eivat ole samalla tosalla. Niissa nakyy muutaman prosentin lasku suorituskyvyssa, ja 800m:lle ja 1500m:lle se tarkoittaa muutamia sekuntia, jotka vievat parhaan suorituskyvyn kilpailutilanteessa.

Niinpa tama viikko menee hyvin kevyella harjoittelulla, ja puntti-, nopeus- ja vetoharjoituksista on luovuttu. Lisaksi olin laakarissa tarkastamassa astman ja allergian tilanteen, ja sain 6 paivan kuurin laakkeita, joiden pitaisi rauhoittaa allergia ja saada myos keuhkoissa oleva vahainen limaisuus lahtemaan.

Toivottvasti mistaan vakavasta ylikunnosta ja ylikuormituksesta ei ole kyse, koska vetoharjoitukset ovat kulkeneet ja lahes mitaan normaaliin ylikuntoon viittaavia oireita ei ole ollut. Nyt kuitenkin huomaan, etta olen ollut ehka hieman tavallista vasyneempi, mielialat ovat voineet vaihdella ja valilla on tuntunut, etta eivatko nuo kouluhommat lopu koskaan.

Taustalla on siis varmasti monta syyta, ja yhdessa ne ovat aiheuttaneet ylikuormitusta. Muun muassa koulunkaynti on taalla erinlaista, 16 viikon jakso verratuna kahteen kuuden viikon jaksoon ja koeviikkoihin on kuormittanut eritavalla kuin huomattvasti vapaampi ja teoreettisempi opiskelu Turun kauppakorkeakoulussa.

Talla hetkella tunnen oloni pettyneeksi, silla kevat on ollut minulle usein vaikeaa aikaa. Ylikunto, allergiat, astma ja vammautumiset ovat pilanneet niin monta kesaani. Toisaalta kuitenkin ennen tata takapakkia olen saanut harjoitella terveempana kuin koskaan ilman ainuttakaan sairaspaivaa lokakuusta lahtien. Niinpa koitan ottaa nyt iisista, ja toivon, etta paasen laittamaan upouudet piikkarini pian jalkaan. Ja jos jollakin teista on kokemuksia hermostollisesta ylikunnosta, otan mielellani vastaan vinkkeja siita, etta kuinka kauan palautuminen vei ja mihin asioihin kiinnitit huomiota harjoittelussa ylikuormituksen jalkeen?

Ps. Pahoitteluni siita, etta kirjoitan tata blogia koulun koneella ja suomalaiset kirjaimet puuttuvat. Lisaksi halusin mainta, etta alla olevasta linkista loytyy haastattelu vaihto-oppilasvuodesta ja urheilustani taalla Sam Houston State Univerity:ssa. Etusivun linkista paasee tarinaan otiskkoa "Going the Distance" klikkaamalla.

http://www.shsu.edu/

Rakkaudesta vetoharjoitteluun

Ensimmäinen vitosen kisan ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan, mutta tulipahan ainakin kerran kokeiltua millaista on taistella radalla 12,5 kierrosta liian vähällä vk-harjoittelulla. Lähdin juoksemaan 3.40 vauhtia, mutta jo kahden kilometrin jälkeen vauhti osoittautui liian kovaksi, ja en pystynyt seuraamaan kärkijuoksijaa, ja lopun matkaa jouduin taittamaan yksin. Ja vitosella olisi ollut apua, jos siinä edessä olisi ollut enemmän ohitettavia, tai vastaavasti joku olisi mennyt ohi.

No raskaan taistelun päätöksenä oli 19.02, ja olin aivan poikki maalissa. Yöllä kun en saanut nukuttua ja tunsin olevani yliväsynyt, tiesin antaneeni kaikkeni. En voinut olla hirveän pettynyt, koska tiesin, että vitosella vaikuttavia vk-harjoituksia tai pitkiä vetoja en ollut tehnyt juuri lainkaan ja kaikki keskittyminen oli suunnattu 1500 metrille. Mutta vitosen jälkeen arvostus kaikki 5000m, 10 000m ja maratonin juoksijoita kohtaan nousi, voin vaan kuvitella sitä tuskaa viimeisillä kilometreillä. Tai ehkä se ei tunnu niin pahalta, kun on harjoittelut kyseistä matkaa varten riittävästi.

Kuten tuossa jo mainitsinkin, täällä on keskitytty erityisesti 1500 metrille tähtääviin harjoituksiin, ja se on tarkoittanut useita erilaisia vetoharjoituksia. 3*(500m+300m+200m), 3*3*300m, 2*(2*1000m+400m) ovat esimerkkejä monista vetoharjoituksista, joita olen täällä tehnyt. Olen oppinut suhtautumaan uusiin vetoharjoituksiin avoimin mielin, ja ne ovat totuttaneet keskimatkojen kilpailuvauhteihin. Olen myös oppinut rakastamaan vetoharjoituksia, koska erilaiset vetoharjoituksen ovat tehneet viikosta mielenkiintoisen ja tuoneet kilpailutilanteen harjoituksenkin yhteyteen.

Tietenkään kaikki vetoharjoitukset eivät ole olleet todella kovia, mutta en voi olla sanomatta, että rakastan niitä harjoituksia, joiden jälkeen läähätän nurmikolla ja maitohapot polttavat lihaksia. Näitä harjoituksia ei kuitenkaan ole kovin usein, koska ne ovat myös henkisesti kuormittavia, mutta ne ovat juuri niitä harjoituksia, jotka valmistavat kilpailuun, ja muistuttavat siitä, minkä takia juoksen kilpaa.

Tämän viikon vetoharjoituksena oli 10*300m kahden minuutin palautuksella, johon kuului 100 metriä palautushölkkää. Harjoitus ei ollut niitä kaikista kovimpia, mutta vitosen väsymys ja kuumuus tekivät harjoituksesta kovan. Keskiarvo parani kuitenkin noin 2 sekuntia talvesta, ja kello pysähtyi keskimäärin 53,4 sekuntiin jokaisessa vedossa.

Tämän viikon päävedosta vastaa kuitenkin huomenna juostava kahden kierroksen veto Louisianassa, McNeese State Universityssä. Kyseessä on siis elämäni ensimmäinen 800 metrin kilpailu täällä Yhdysvaltain mantereella ja viivalle asettuu kaksi Bearkats:a, minä ja meidän puolimaileri ja nelkun juoksija Tonicia. Avoimin mielin lähden taistelemaan Meksikonlahden rannalle, mutta turhan suuria odotuksia ei ole, koska ensimmäinen kasi ei koskaan ole helppo. Mutta tavoitteena on kuitenkin jättää kaikki radalla, ja tuntea maitohapot ihan siellä käsivarsissa asti nurmikolla maatessa. Eat ’em up!  

Alkumatkasta 5000m kisa sujuu vielä suhteellisen rennosti.

Puolimatkan jälkeen ilmekin kertoo, ei tää oo helppoo mailerille!

Joukkuekaverit tulivat heti maalissa kyselemään onko kaikki hyvin. Vitosen juoksija Solenn tiesi heti mistä on kyse, ja totesi, antakaa hänen levätä hetki, hän oon vain poikki kisasta.

It's all about passion

Couple of years ago, we were asked to give a speech in our verbal communication course. We were free to choose whatever topic we found interesting.  A guy in my class gave a speech about passion. This guy was a former ice hockey player and he told how passion had got him to achieve many goals in his life: he was part of successful ice hockey team, he got a study place in Turku School of Economics at Turku University and many other things. He told how passion led him to work hard for those goals. He was ready to fell over himself to achieve them.

Besides he talked about passion he had experienced in his life, he talked about other things that have probably made most of the audience feel passionate during their lives. He got his audience involved, and after his speech I was so touched. It was one of the best speeches I have ever heard, and I knew that I would never forget it.

There is lot of passion in many field of life and usually passion is linked to love. While studying in the US, I have seen more passion for athletics than ever before. In the fall, the football games and tailgates before them were full of passion. People painted themselves in the color of their favorite team, everyone wore their favorite team T-shirt, and during the game you could not hear your own voice because these people were cheering up so much!

Football is a national sport for Americans, but I have seen passion for some other sport too. Before  Southland Conference Indoor Championships , I saw my coach working on Sunday afternoon with full of passion. He had indoor ranking in Mile and 3000 meter and different calculations about my possibility to score in those events. He got me convinced that I would score most in Mile. After I left his office, I thought that this guy really have to love his job because he was so excited to work on Sunday afternoon.

There is also many other examples about people who are passionate for sport. A gentleman owns a hairdresser and massage company in downtown of Huntsville. When he heard that I run track, he asked me to come his office. He showed me the medals his dad got as a track coach for the US national track and field team. He also wanted to know where and when I am racing during the outdoor season so he can come to cheer up me.

I don’t say that there is not passion for sport in Finland, but I know that people show it more open here. And I love it because I am a passionate person and everything I do, I do with my whole heart. Tonight, I will see more this passion in the track meet in our home stadium. I can’t wait to see my teammates competing to set new records. I am very excited too, because I am making my debut in 5000m!

So it’s our home meet. The weather is perfect, not too hot, but not too chilly either. The wind will probably relent for the night. So everything seems to be ready. Let’s go! Good luck Bearkats! <3

These guys don't need T-shirt, they painted it!

Suomalaisena sateessa

Tiistai ei ollut niitä vaihto-oppilasvuoden parhaita päiviä. Ennen päivän päätreeniä olin jo väsynyt koko ajan erääntyviin koulutehtäviin ja kokeisiin. Päivän treeniksi oli suunniteltu 3* (500+300+200/100m) hölkkäpalautuksella 1500m kilpailuvauhtia hakien. Ensimmäinen sarja sujui takkuisesti mutta tavoitevauhdilla. Tämän jälkeen alkoi kuitenkin salamoida, ja kaikki urheilijat komennettiin radalta pois, koska tuo lähes näkymätön salamointi on hengenvaarallista, vaikka ei siltä näytäkään. Hetken päästä selvisi, että tulossa on raju ukonilma, ja treeni jouduttiin keskeyttämään. Itsekseni ajattelin, tätä ei ikinä tapahtuisi Suomessa, koska en ole koskaan joutunut keskeyttäään treeniä sään takia, mutta täällä Teksasissa sää muuttu todella nopeasti. Sanonta "If you don't like Texas weather, wait for a minute" pitää hyvin paikkaansa.

Sisuuntuneena ja pettyneenä päätin, että loppuverkan teen, vaikka olisin kuinka märkä kun pääsin matolle juoksemaan (ulkona veryttely ei ollut turvallista nousevan myrskyn takia). Salille oli matkaa vain muutamina satoja metrejä, mutta jo tuolla matkalla kastuin aivan täysin, ja olin kuin uitettu koira. Tässä vaiheessa en enää välittänyt miltä näytän, sillä olin päättänyt, että loppuverkan teen matolla. Sali oli aivan täynnä ihmisiä, mutta hyvin sinne yksi uitettu koira mahtui joukkoon mukaan.

Illalla menin kämppikseni kanssa ruokakauppaan ja samalla oli tarkoitus ostaa lisää saldoa prepaid- puhelinliittymääni. Netissä luki, että paikallinen DNA olisi auki kello 20 asti illalla, mutta kun pääsimme AT&T:n pihaan, ovessa luki, että liike suljetaan kello 19. Vähän osasin tähän varautua, koska olin tottunut, että kaikki asiat eivät toimineet täällä yhtä jouhevasti kuin suomamalaisessa yhteiskunnassa. Huono päiväni muuttui kuitenkin entistä huonommaksi, ja mietin taas, että tätä ei ikinä tapahtuisi Suomessa.

Ruokaostoksille suuntasin pettynein ajatuksin, ja mietin miten hyvin moni asia on Suomessa. Kiersin WalMart:n tutussa järjestyksessä ja suuntasin kassalle odottelemaan kämppistäni. Itsepalvelukassalla oli auttamassa mukava poika, ja sain ostokset maksettua. Kämppistä odotellessani löysin sattumalta kauan etsimäsi Rayban aurinkolasien kopiot, ja päätin ostaa ne, koska tiesin, että ne saivat minut edes hieman paremmalle päälle.

Maksaessani aurinkolaseja tälle samalle mukavalle kassapojalle, hän kysyi minulta ensimmäisenä amerikkalaiseen tapaan "How are you?". Vastasin, että kaikki on hyvin, ja kysyin miten hänen päivänsä oli sujunut. Tämän jälkeen päätin kuitenkin pysyä suomalaisessa suorasukaisuudessani, ja kerroin hänelle, että oikeestan päivä oli ollut yksi huonommistani täällä viettämistäni. Hän ymmärsi ja kuunteli, ja juttelimme siinä jonkun aikaa kämppistäni odotellessani .

Tovin keskusteltuamme kassapoika kysyi minulta: "Are from New Zeeland?" En voinut kuin alkaa nauraa, ja vastata, että olen Suomesta. Hän kertoi muistavansa, että olin asioinut hänen kassallaan aikaisemminkin, ja hän muisteli, että olin jostain kaukaa kotoisin, ja veikkasi, että olisiko se ollut Uusi- Seelanti. Kassapojan kanssa käyty keskustelu oli saanut minut unohtamaan huonotuulisuuteni, ja mietin itsekseni, että tätä ei ikinä tapahtuisi Suomessa.

Terveisiä kilometritehtaalta!

Ei kulkenut ensimmäinen 1500m minnekään, mutta ei kai se kulje, kun ei malttanut ottaa tarpeeksi kevyesti viimeisiä päiviä ennen kisaa, vaan haluaa keskittyä keräämään kilometrejä, jotta saisi määrällisesti hyviä viikkoja alle. Kohdallanihan mistään suurista määristä ei ole kyse, mutta tämän hetkinen kilometritavoite pyörii 90 kilometrin paikkeilla, mikä on mielestäni mailerille jo ihan hyvä määrä.

Ensimmäinen kisa ei lähtenyt siis mihinkään, niinkuin kauden eka kisa ei yleensäkään. Kisa oli pahasti myöhässä, kukaan ei ollut halukas pitämään vauhtia, ja matkaan lähdettiin hitain askelin, 78 sekunnin kierrosvauhtia. Itse olin kärjessä toisella kierroksella, mutta kolmannella kierroksella en enää jaksanut, ja kierrosvauhti laski 82 sekuntiin. Meno oli väsyneen tasapaksua koko ajan, ja kello pysähtyi aikaan 4.56.

Huono tulos ei kuitenkaan ihan hirveästi harmittanut, ja siihen löytyi kaksi syytä: onnistuneet harjoitukset, ja Hanna Haavikon tapaaminen kisan jälkeen (juoksimme vielä samassa erässä 1500m, mutta ennen kisaa hän ei tienyt, että mukana on toinen suomalainen).  Niinpä Hannan kanssa loppuverkatessa siirsimme ajatukset jo seuraaviin kisoihin, ja päätimme koittaa myös nähdä tässä kevään aikana, sillä hän asui vain tunnin matkan päässä Huntsvillestä. Hanna tapaaminen oli ihana yllätys, ja harmi, ettemme olleet tavanneet jo aikaisemmin!

Ennen avauskisaa tehty 1500m:lle valmistava harjoitus oli myös kulkenut hyvin. 3*(500+300+200/ 100m hölkkää) ja 6 minuutin sarjapalautuksella kulki hieman yli 4.40 kisavauhtia, ja antoi uskoa tuleviin kisoihin. Harjoits oli kova, mutta se simuloi hyvin 1500m kilpailua, ja siitä tulikin heti yksi lempiharjoituksista.

Lisäksi tällä viikolla tein elämäni toisen 5000m:lle tähtäävän harjoituksen, ja siinä pääsin kokemaan "The Flying Finn" -tunteen. Harjoituksena oli siis 2*(2*1200m + 600m) 3 minuutin palautuksella, ja niin, että 1200m vedot olivat arvioitua 5000m kisavauhtia, ja 600m vedot 1500-3000m kisavauhtia. Ensimmäiseen vetoon lähdin varoen, sillä ensimmäistä kertaa, kun tein harjoituksen, aloitin liian kovaa, ja se yhdessä kuumuuden kanssa kostautui harjoituksen puolivälissä. Tänä tiistaina vedot menivtä 4.27, 4.21, 1.59, 4.15, 4.10, 1.56, ja juoksu tuntui vahvalta ja eteenpäinvievältä. Onnistunut harjoitus antoi myös uskoa elämän ensimmäisellä 5000m kisalle ensi viikon lauantaina täällä kotiyleisön edessä Huntsvillessä.

Nyt kuitenkin poistun kilometritehtaalta pääsiäisen ajaksi, sillä loppuviikko on tarkoitus ottaa kevyenä viikkona ja varmistaa palautuminen. Pääsiäinen sujuu siis suklaista pääsiäispupua syöden ja elämän ensimmäistä kertaa paikallisessa kirkossa vieraillen. Oikein hyvää pääsiäisen aikaa kaikille!

Track is my home

When I told to my parents that I am going to be an exchange student in Texas, a friend of my mum told her that Johanna will get along well in US because she already has "the Yankee smile" (That's how we call your big and charming smiles in Finland). And yes, she was right, smiling helped me out when I didn't understand what I was told or I couldn't choose the right words.

At first, when I came here, I was wondering why my coach was speaking so weird.  But then I noticed that all the teachers speak similar way - so they just have a southern accent. Also the phase "Yes ma'am" made me wonder why they call me "Mum" even though I am not that old. After couple of weeks I realized that it is just what people say here in Texas to show politeness.

There was also days when I felt that some people were rude to me. Even though they were very kind, I felt that they didn't care people around them. At the same time, I talked to a girl who had visited in Europe, and she told me that she felt similar way - people were rude in Europe. They didn't ask "How is going?" in grocery store or they didn't try to understand her accent.

After a while, I realized that they were just cultural differences, we behaved in different way than people from other culture. And even though they say that Finland reminds US in many things, we have McDonalds, we love to have an own car and we have big supermarkets to make our life easier; we are still culturally different people. A good example is how people use word "love" in US compared to Finland. People say here "I love you" every day whereas we say the same thing in Finnish "Minä rakastan sinua" once in a life time or at least, less frequently.

But how can I say that I felt home immediately and I haven't felt homesickness almost at all? There are many reason why i fell in love with Texas, such as great roommates, nice weather and friendly people. But more than anything, I feel that track made me feel home immediately. In the track, it didn't matter if I was from France or Finland, and it didn't matter if I couldn't pronounce all the words in right way. All that mattered, was that we had the same goal and we were ready to work hard for that.

Right now, I am very grateful that I decided to extend my exchange and stay here longer. It was awesome to be part of Bearkat family during the indoor season, and now it's time to show that we are even faster during the outdoor! Eight week season until Southland Conference Outdoor Championships is about to start. Eat 'em up and good luck to everyone!

Victor Lopez Classic tonight at Rice University.

Alligaattoreiden reviirillä

Sunnuntai lenkkiterveiset tulee State Parkista, joka on yksi isoista kansallispuistoista täällä Huntsvillen alueella. Tänään vuorossa oli 10 mailin lenkki eli 16 km juoksua. Yksi kaverini lähti pyöräilemään kanssani noita kivikkoisia ja kantoisia luonnonhiekasta muodostuneita polkuja.

Jalat eivät olleet tänään kevyimmän tuntuiset, johon osaltaan varmasti vaikutti Teksasin kevään saapuminen ja lämpötilan pomppaaminen 30 asteeseen ja viikon aikana tehdyt kovat harjoitukset (mäkitreeni,  vitoselle tähtäävä vetoharjoitus, joka muodostui 1200-600m vedoista ja launtain 16*200m). Sää ei kuitenkaan onneksini ollut niin kuumaa, että alligaattorit olisivat tulleet esiin koloistaan, ja niimpä en vieläkään päässyt näkemään niitä. Todellisuudessahan en edes tiedä, oleileeko alligaattorit kyseisten metsin soissa ja järvissä, mutta niin minulle on kerrottu.

Vaikka State Parkin mäkisillä poluilla askel ei rullannutkaan samaa tahtiin kuin Floridan tasaisilla asfalteilla, se on ehdottomasti yksi lempilenkkipaikkojani, ja sitä tulee varmasti ikävä kun palaan Suomeen. Mutta vielä on kevättä jäljellä, ja ehdin juosta siellä monet lenkit ja ehkä jonain päivänä saan kiriapua soiden valtiailta.