Sadepäivän iloja

Niin se vaan täälläkin on viikonloppu satanut ja ollut harmaata. Mieleeni tulee, että teitä siellä Suomessa varmaan hymyilyttää, että on se hyvä, että sielläkin on välillä vähän sateista, niin ei pääse tuo Suomen syksy täysin unohtumaan.

Suomessa olessani en ole useinkaa joutunut antamaan sään häiriä tekemisiäni, sillä Suomessa on tottunut lähtemään lenkille satoi tai paistoi, oli lämpötila 20 astetta plussan tai miinuksen puolella. Mutta täällä Texasissahan uima-allaskin on kiinni kun sataa. Kun kysyin kuntosalin työntekijöiltä miksi uima-allas on kiinni, he sanoivat että ulkona salamoi eikä uima-allasta voi näin pitää avoinna. Itse en kylläkään nähnyt ainuttakaan salamaa koko päivänä, ja itsekseni mietin, että todellinen syy oli varmasti se, että kukaan ei halua olla uimavalvojana ulkoaltaalla, kun sataa.

Tuntuu, että koko kaupunki hiljenee täällä kun sataa, nää ihmiset elää niin auringosta. Voitte vaan kuvitella kuinka ihmiset pysyis sisällä ja koulut suljettuina, jos täällä satais lunta. Mutta sitä tapahtuu hyvin harvoin tääl, eikä monetkaan oo nähny lunta täällä Texasissa useampaan vuoteen.

No mutta vaikka on sadellut, niin oikean jalan nivusen ja lähentäjälihaksen tulehdus on parantunut ainakin lähes kokonaan ja olen päässyt aloittamaan uimisen ja pyöräilyn. Se terävä kipu nivusen sisältä on hävinnyt, ja nyt tuntuu enää vain kireyttä lähentäjälihaksessa. Eilen jopa pyöräilessäni unohdin kummassa jalassa vamma olikaan, joten suunta on selvästi parempi!

Olen iloinen ja innoissani siitä, että olen päässyt aloittamaan harjoittelun, ja fysioterapiassa käynti on edistänyt vammasta paranemista, mutta tottakai joka päivä mietin, mitä ne muut eli koko muu joukkue tänään tekee ja miksi mä en pääse mukaan tonnin vetoihin, joka on yksi mun lempiharjoituksista. Ja eilen koko joukkue oli kilpailemassa Austinissa, niin tottakai olisin halunnut olla mukana siellä kilpailemassa. Olisin voinut lähteä reissuun mukaan, mutta minulla oli fysioterapia-aika varattu perjantai-iltapäivälle ja joukkue lähti Austiniin jo perjantaina keskipäivällä, joten jalan kuntouttaminen meni etusijalle,

Nyt kuitenkin toivon, että pystyn kasvattamaan korvaavan harjoittelun määrää ja tehoa ensiviikolla ja näkemään, kestääkö jalkani sitä. Mikäli jalat kestävät kovia harjoituksia vedessä ja pyörällä, voin aloittaa juoksuun totuttelun ensi viikon lopulla.

Eli näillä mennään ja huomiseksi onkin luvattu jo auringon paistetta, ja toivon todellakin, että huomenna on hyvä sää, koska muuten se uima-allas on taas kiinni, kun se uima-valvoja ei halua kastua. Enkä tosiaan tullut tänne Texasiin värjöittelemään sateessa, vaan juuri pakoon noita Suomen syyssateita.

Ei askeltakaan

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin kävi myös aika nopeasti täällä Yhdysvalloissa juoksentelulle. Ensimmäisistä kovista harjoituksista pehmeällä ärtynyt nivunen kipeytyi jo ennen ensimmäistä kisaa ja kisan jälkeen päätin sitten levätä ja saada jalan kuntoon.

Oikean jalan lähentäjälihas ärtyi todennäköisestä melko pehmeällä hiekkatiellä tehdyistä muutamista kovista harjoituksista ja sen jälkeen kun jatkoin juoksemista se muuttui tulehdukseksi lähentäjälihaksen ja nivusen kiinnityskohdassa. Olin ehkä liian innoissani tästä kaikesta enkä ymmärtänyt, että tuo pieni kipu lähentäjälihaksessa voisi muuttua tulehdukseksi ja estää harjoittelun. Toisena syynä vammaan saattoi olla pakaralihasten kireys, joka tuntui jo loppukesän kisoissa Suomessa.

Kolmantena ja varmasti suurimpana syynä oli tottumattomuus täällä harjoitteluun ja erityisesti noihin pehmeällä alustalla tehtyihin koviin harjoituksiin. Täällä harjoittelun intensiteetti on kovempi ja täällä harjoitellaan kovempaa, ja vaikka nyt olenkin loukkaantuneena, täytyy sanoa että tykkään tuosta tyylistä harjoitella. Erityisesti tykkään siitä, että täällä lähdetään ennakkoluulottomammin tekemään kovia ja pitkiä harjoituksia. Uskon, että ainakin kohdallani se tuo uskallusta ja kovuutta kisoihin, joka on hyvinkin tervetullutta. Kärsittyäni vammoista ja rasitusastmasta huomaan, että tuo kova yrittäminen ja "täysillä tekeminen" on ainakin henkisellä puolella monesti jäänyt sen varjoon, kun on miettinyt jalkojen kestävyyttä ja astmaa.

Ja vaikka nyt en pysty juoksemaan, ajatukset on suunnattu jo selvästi eteenpäin, kuten varmasti edellisestä kappaleesta huomaa. Se on parhaita tapoja selvitä tästä vammasta yli. Ja kuten yksi meidän joukkuelainen sanoi "Johanna on nyt lomalla", kun toinen joukkuetoverini kysyi miksen tule punttitreeniin. Vastasin tietenkin tälle joukkuetoverilleni, että olen loukkaantunut, en voi tulla. Mutta  jälkeenpäin mietin tuota kommenttia ja mietin, että minun  pitää löytää tuo sama positiivisuus, ja koittaa ajatella, että olen ikään kuin lomalla, kun en pysty juoksemaan. Ja täällähän sää on mitä parhain myös siihenkin!

Nyt olen levännyt melkein viikon lukuun ottamatta muutamia korvaavia harjoituksia ja lepoa on tiedossa ainakin ensi viikon alkupuolelle. Tänään oli tämän viikon "kielikoe" (viime viikolla se oli improvisaatiopuheen pitäminen luokan edessä), ja se auttoi näkemään tämän loukkaantumisen positiivisemmin. Tänään olin siis fysioterapeutti ja kiropraktikko Dr. Pruskin luona, joka osasi kertoa, mistä vammasta oli kyse ja miten se saataisiin paranemaan. Kyseistä käyntiä saattoi verrata kielikokeeseen, sillä jouduin etsimään ja opettelemaan sanoja, jotta osaisin selittää asian nopeasti ja sujuvasti. Täällä tuo nopeus on valttia myös puhumisessa.

Mutta tästäkin kielikokeesta selvisin hyvin arvosanoin, koska olin tosiaan valmistautunut ja opetellut jänteitä ja lihaksia vähän ulkoa. Tämä Dr. Puski hoiti minua vain vähän aikaa, mutta hän antoi selkeät ohjeet normaalille fysioterapeutille, mitä tehdä. (Sinänsä oli hassua, miten byrokraattista toiminta oli. Ensimmäinen nainen otti minut vastaan ja täytin useat eri lommakkeet, seuraava haastatteli, ja sen jälkeen tuli fyssari, joka teki erilaisia testejä ja käytännön työn, ja vasta tämän jälkeen tämä guru, joka teki lisää testejä ja analysoi, mistä on kyse. Mutta eihän sillä ole väljä onko byrokraattista vai ei, kunhan homma toimii - ja hyvin se loppujen lopuksi toimi!)

Sain siis oikeaan lähentäjälihakseen ja pakaraankin sähkö- ja ultraäänihoitoa, sekä infrapunahoitoa tarkasti mietittyihin paikkoihin. Näiden tarkoituksena on viedä tulehdus pois nopeammin lähentäjälihaksen ja nivusen kiinnityskohdasta. Lisäksi sain kotihoito-ohjeet ja kolme hoitokertaa seuraavalla viikolle.

Lähtiessäni fyssarilta olin iloinen ja helpottunut, kun tiesin mistä on kyse. Ja tämä hoitohenkilökunta otti tosissaan asiakseen hoitaa jalan kuntoon (se kun ei ole täällä niin yleistä, vaan asiat tehdään välillä vähän niinkuin sinnepäin - ja se sotii niin ajatusmaailmaani vastaan). Niinpä tullessani fyssarilta meninkin kylmäaltaseen radan varrelle katseleen, jos sitä joku päivä vielä pääsis sinne kirmailemaan.

The First Race in Rice

Eilen juoksin ensimmäisen kilpailuni Houstonissa. Kilpailun järjesti Rice-yliopisto, joka on yksi Texasin arvostetummista ja kalleimmista yliopistoista. Yliopistoalueen koosta kertoo ehkä hieman se, että teimme 6 km loppuverran, emmekä kietäneet koko kampusta juostessamme, ja lisäksi vielä eksyimme siellä.

Rata oli tehty tasaiselle nurmikolle, ja se oli rakennettu täysin kisaa varten. Niinpä rata sisälsikin paljon tiukkoja kurveja ja kaarteita. Kisassa oli juoksijoita 140, ja se oli aivan liian paljon (ainakin suomen maastokisoihin tottuneelle juoksijalle, mutta myös valmentajamme oli tätä mieltä) tuolle kiemuraisella ja suhteellisen kapealle radalle.

Alusta alkaen lähdettiin pitämään kovaa vauhtia, ja ensimmäisen kilometrin juoksin 3.36 vauhtia, joka oli turhan kovaa mulle, mutta toisaalta kisaan ei voinut lähteä hiljaa, sillä ohittelu pienellä radalla vaati kyynärpäitä ja kovaa halua päästä ohitse.

Kisa otti aika koville, sillä takana oli vasta reilu kaksi viikkoa harjoittelua ja lisäksi kisa juostiin hyvin märällä ja pitkällä nurmikolla, joka teki kisasta entistä raskaamman. Lisäksi en tykännyt noista tiukoista kurveista, sillä ratajuoksijalle sopii paremmin suorempi rata, sillä tuntui erittäin raskaalta aina kiihdyttää uudestaan juuri kun oli saanut rytmistä kiinni. Niinpä 3,8 km kilpailu tuntuikin varsin pitkältä, (ja varsinkaan kun ei ollut ihan tarkkaa tietoa missä se maali oli). Lopulta kuitenkin loppusuora aukesi ja koitin kiriä sen, mitä jaloista irtosi. Saavuin maaliin ajassa 14.24, ja sijoituksena 76. (Joukkueena olimme 5.) Ja kyl se aika koville ottikin. Ei todellakaan mikään unelma kisa, mutta nyt ainakin tiesin, mitä odottaa seuraavalta kilpailulta!

Vaikka en ollut kovin tyytyväinen juoksuuni, oli kiva kisata kosteassa säässä, kun en tuntenut ahdistusta maalissa ollenkaan. En tiedä johtuiko se sateista säästä, yleisestä kosteudesta vai siitä, että olin maalissa niin poikki. Luulen, että suuri ilmankosteus sai keuhkot toimimaan paremmin. Toisaalta täällä ei myöskään ole samoja siitepölyjä kun Suomessa, mikä varmasti auttoi asiaan.

Loppuun on pakko vielä mainita, että Rice-yliopistoa kiersi aivan upea kovapintainen hiekkatie. Siinä juokseminen tuntui todella kotoisalta, sillä samanlaisia kovapintaista hiekkateitä saa täältä päin etsiä, sillä myös moniin puistoihin ja metsii on rakennettu betoniteitä. Mietin aina itsekseni, että eikö sille amerikkalaisellekin jalkapohjalle tekisi hyvää liikkua pehmeällä alustalla. Eikö se jopa tuntuisi paremmalta jalan alla kun tuo kova betoni? Se tuntuisi varmasti hyvältä, kunhan joku saisi heidät eka innostettua kuntoilemaan metsissä.

When in Rome, do as the Romans do

Nyt olen ehtinyt reilun viikon olla täällä Texasin lämmössä, ja täällä todellakin lämmintä riittää. Asteissa mitattuna täällä on ollut yli 35 astetta ja Farenheiteissa lämpötila on lähennellyt  ja ylittänytkin sata. Tähän kuumuuteen on kuitenkin tottunut nopeasti, ja en osaa oikein kuvitella millaiselta se sää Suomessa näyttää tällä hetkellä. Ehkä ainoana huonona puolena tässä kuumuudessa on, että pitää juoda paljon ja se, että sinne aamutreeneihin(kään) ei riitä mukaan hikipyyhe, siellä pitää olla mukana ihan iso pyyhe, sillä niin paljon täällä tulee hikoiltua. (En tiedä onko ihoni kosteampi suihkun vai treenin jälkeen, mutta laitan joku päivä tänne kuvan, niin näätte kuinka hiki virtaa treeneissämme.) Mutta toisaalta, en halua valittaa kuumuudesta, sillä tykkään auringosta ja lämpöisestä säästä, ja vaihtoon lähtiessäni halusin paikkaan, jossa treeniolosuhteet ovat hyvät ja lämpöiset.  

Nyt reilun viikon treenattuani huomaan, että myös elimistö alkaa sopeutua tähän lämpöön ja treenit kulkea paremmin. Olen myös huomannut sen, että täällä elimistö lämpenee paljon nopeammin, eikä tarvitse niin pitkää veryttelyä ennen koviakaan treenejä. Toisaalta sitten tuntuu, että elimistö myös väsyy nopeammin kun on niin lämmintä.

Olen mukana yliopistoni, Sam Houston State Universityn, yleisurheilujoukkueessa. Keskimatkojemme tiimi on aivan huippu ja sieltä olen saanut monta hyvää uutta kaveria. Aloitamme päivän aamutreeneillä 6.30 ja silloin teemme myös päivän kovimman harjoituksen. On ollut vähän tottumista, kun veryttely aloitetaan heti reippaalla viiden minuutin vauhdilla, ja itse olen tottunut Suomessa tekemään vain aamulenkkejä siihen aikaa tai yleensä vielä vähän myöhemmin. Aamulla täällä on kuitenkin hyvät olosuhteet juosta ja treenin jälkeen on hyvä fiilis, kun vilkaisee kelloa 7.45 ja tajuaa, että päivän kovin treeni on takana.

 

Kuten jo kerroin, täällä veryttelyvauhti on kova, mutta "yhdysvaltalainen pikaruokakulttuuri" näkyy myös treenien pituudessa. Täällä tehdään enemmän harjoituskertoja, mutta toisaalta nämä harjoitukset ovat kestoltaan yleensä maksimissaan puolitoista tuntia, vain pitkä lenkki sunnuntaisin on sitä pidempi. Ja se juostaan 6.30 alkaen.

Vaikka olen täällä oloni aikana huomannut monta asiaa, jotka ovat paremmin Suomessa ja osittain myös suomalaisessa urheilukulttuurissa (kuten miksi kampukselle ei ole tehty vaikka puolentoista kilometrin hiekkatielenkkiä, vaan meidän pitää ainakin toisena päivän harjoituksista mennä autolla noin 10 km, jotta pääsemme pehmeälle alustalle juoksemaan), täytyy sanoa, että juoksujoukkueessa harjoittelu, ja se tuki ja kannustus mitä siitä saa, on aivan uskomaton. Kaikki joukkuelaiset ovat ottaneet minut avosylin vastaan ja ovat ottaneet minut joukkueen jäseneksi ja ystäväksikin. Aamuisin on myös kiva herätä, kun tietää, että kaikki muutkin "joutuvat" heräämään samaan aikaan ja yhdessä teemme tästä treenistä onnistuneen. Itseäni on myös vähän hymyilyttänyt, kun olen nähnyt myös muiden lajien, kuten baseballin ja amerikkalaisen, pelaajien heräävän samaan aikaan ja kömpivän unisen näköisenä stadionille aamuharjoituksiin (Jes, hekin joutuvat heräämään samaan aikaan!).

Lopuksi täytyy sanoa, että en tullut tänne vertaamaan suomalaista ja yhdysvaltalaista yleisurheilukulttuuria, vaan oppimaan, miten täällä treenataan, ja mitä hyviä käytäntöjä voin ottaa omakseni. Koitan siis noudattaa ohjetta " maassa maan tavalla", ja nauttia tästä kaikesta.