The first semester in SHSU

Behind 24 hours travelling and eventually I am back at home.  It’s good time to think about my first semester in Sam Houston State University.

When I arrived to Houston almost four months ago my first sentence was “Is there really that hot in the evening?” The air felt so thick and humid, and this humidity was totally new for me. In the beginning the humidity made also my running pretty hard, and I sweated like a pig.

Despite the humidity, I felt home immediately when I came to Huntsville. The city felt safe and warm, and the campus seemed very nice. Weston helped me a lot in the beginning, and his hospitality got me feel very comfortable in Huntsville. Weston also spoke little Finnish so it was nice to have somebody who understood me when I didn't know some words in English in the beginning (even though I still miss many words). I am very grateful to Weston for all the things he did for me.

Even though Finland reminds US in many things, the US culture was different and I was living in the other side of the world. It took a while to get used to it. Many things worked different way in US, for example all measures were in pounds or miles. For example, I bought sheets 3 times before they were suitable for my bed. I used to do all the things at least two times before they managed, and therefore it took a lot of time to do daily duties every day. But at the same time, it helped me to become more patient – and it was very useful because as you know I am not the most patient person in the world.

My track and field team also helped me to adapt in Texas and Huntsville. I was immediately part of team and I was able to start practice with them. So I had schedule for every day – morning workouts, school and afternoon workouts. And I can’t ever forget our first quality workout in National Forest. We met 6.10 am and headed up to the National Forest. It was totally dark when we were driving there, and the coach was listening some creepy music. By myself I thought that I really have to trust this guy because I don’t have any idea where we are going, it’s totally dark and I am living in a foreign country. But there were also other athletes in his car so I knew that probably we are going to the right place. And everything went great, it was awesome to do workout when the sun was rising up. But I won’t ever forget this morning when we left to the practice.

All in all, I am really thankful to our coach Jesse that he took me part of the team and tried to understand me (and my bad English) and how I was used to do workouts. I think that he is the right guy in the right job. He finds many ways to motivate us and also try to think us as a person. Sometimes I also wonder how he is able to listen all the concerns that 20 of his athletes are telling him.  Anyway, I feel he really works for us and try to help us to build up as an athlete.

So in the beginning everything went great and I was maybe too excited about everything – running, school and all the new things and people in Huntsville. Probably all these things affected that I injured. I didn’t listen myself; I just wanted to run and tried to be like all other athletes. Many small things together made me injured, first groin injury and after that my lower back. Probably these injuries came in the same time because I felt some tightness in my buttock already during the groin injury even though I didn’t run at all. It took overall 5 weeks before I was able to start to run again. Those five weeks were pretty long because at the same time I saw how all the other athletes made great results in workouts as well as cross country races. Of course I was happy for them but I would like have been there too. It was the reason why I came to SHSU – to run my first real cross country season (in Finland we don’t have similar cross country season, it’s much shorter and it’s in the spring time so all mailers don’t even race there).

Women’s team did great job during the whole cross country season and the prize was 2nd place in Southland Conference Championships missing just one point to the 1st place. I was very happy for the girls because I think they really earned this placing. At the same time I couldn't be without thinking that how we had probably won if I had been able to race. At that time I had done a 4 kilometer tempo run so there was no sense to race. I could have been able to jog the race but at the same time the coach was afraid that I would get injured again so we decided that I wouldn't race.

Today I feel it was the right decision because I have been running almost 8 weeks and I have been able to build up my miles. That was also the day that made me to think to stay longer in SHSU. I was very sad when we came back from this race and I thought that I don’t want to leave this team in December but I want to be part of it for longer. In that time some of my teammates had also been asking that if I would come back in January. I said I don’t know. I hadn't even thought that I could come back after Christmas because I saw two options; stay in Texas the whole year or go back home after the Fall semester. However, after the Cross Country Championships I started to think that option, and in couple of days I knew that I would like to stay another semester in SHSU. Of course I was afraid that I would injure again but at the same time felt that this is “once in life time” possibility and if I never try I won’t know what it brings with. I also thought that I could work out more wisely than I did before my injuries.

Along with running many other things affected my decision to stay longer. My parents were ready to support my staying there and I also felt that many of my Finnish friends would understand my decision to extend my exchange. I had also met so many friendly and lovely people that I wanted to spend great time with them longer. There was always somebody to take me to a grocery store, run with me and just help me out with small things I faced every day.

During these 4 months I feel that Texas has become my second home thanks to my dear roommates with who has been very easy and nice to live. (I hope they have understood my porridge cooking every morning 5.50 as well.) And of course if I say I have a second home in Texas I also have my second family there. So my team has become my second family there in Texas.

So all in all, I want to thank you all for this awesome fall semester. I really enjoyed every day in Texas and learned Texas attitude “to live in the moment” without worrying too much about tomorrow. But I still stress out so I have to come back to Texas in January.

But now I will enjoy the Finnish Winter (21 Fahrenheit today) and we will see in January. Merry Christmas yall! <3

Juokse, syö, lepää

Tänään se vihdoin alkoi, winterbreak eli joululoma. Tänään kun heräsin aamulenkille 5.50, mietin onko tässä mitään järkeä. Oli aivan pimeää kun lähdin juoksemaan (ja tällä viikolla juoksemme pääosin yksin, koska kaikilla on eri koe aikataulu) ja oli niin pirun kylmää, vaikka ei ollut edes pakkasta, mutta kylmältä se tuntui kun lämpötila tuli alas parissa päivässä 20 astetta. No Suomessa pääsee sitten totuttelemaan ihan uusiin pakkaslukemiin!

Eikä pimeässä juoksemisessa mitään, mutta olin väsynyt opiskeluun ja mietin, että mitenkähän se myynnin johtamisen koe menee ja heti perään sitten meidän ryhmän myyntiesitys. No ihan hyvinhän ne sitten menivät molemmat, ja niillä fiiliksillä oli huippu aloittaa loma ja suunnata mäkivetoihin iltapäivällä.

Viimeiset viikot ovat olleet kuitenkin tasapainoilua koulun, levon ja juoksun välillä, ja välillä on tuntunut joka suunnasta vaaditaan liikaa: opettajat koulussa haluaa meiltä koko ajan enemmän ja samalla tuntuu, että pitäisi keskittyä juoksuun enemmän. Se on vaan henkisesti ollut välillä aika raskasta, kun tuntuu, että pitää henkisesti ja fyysisesti antaa kaikki itsestään. Mutta äitin opettama positiivisuus on siinäkin auttanut eteenpäin.

Ja lisäksi tuntuu että en koskaan ole opiskellut näin paljon, koska opiskelu on täällä niin paljon koulumaisempaa, ja kun Suomessa olen tottunut akateemiseen vapauteen ja siihen, että mul ei tarvitse muistuttaa, että tänään pitää tehdä sitä ja huomenna tätä.

Olen tehnyt 9 koetta, 4 testiä, Role-Playn, 4 SAP-harjoitusta, 6 puhetta ja yhden tutkielman tämän syksyn aikana, joten Texasin reissusta ei sittenkään tullut ihan vaan lomareissu. Mutta toisaalta kuitenkin tunnen, että olen oppinut työelämässä tarvittavia taitoja enemmän kuin koskaan: olen oppinut pitämään puheita ja esitelmiä englanniksi ja päässyt kokemaan, miten myynti tilannetta johdetaan. Ja vaikka tulin tänne opiskelemaan vähän rennolla asenteella, nuo erittäin mielenkiintoiset kurssit ovat saaneet minut opiskelemaan enemmän, koska olen huomannut oppivani monia tärkeitä taitoja. Ja toisaalta kun pitää kuitenkin opiskella, niin miksei sitten paneutuisi vähän enemmän ja oppisi jotain ihan oikeasti, kun nuo kaikki tehtävät ja kokeet pitää kuitenkin suorittaa hyväksytyin arvosanoin.

Ja mikä tärkeintä, olen kuitenkin päässyt tekemään suunnitellut harjoitukset ohjelman mukaan ja lisämään juoksumäärää pikkuhiljaa ylöspäin. Olemme juosseet paljon State Parkissa, mistä on tullut uusi lempijuoksupaikkani. Alussa inhosin sitä, koska en pystynyt juoksemaan noilla mäkisillä hiekkapoluilla alle 5 min vauhtia ja todennäköisesti myös nivusvammani sai alkuni sieltä. Mutta nyt olen saanut rauhassa rakentaa peruskestävyyttä, ja 8-10 km lenkit sujuvat jo alle 5 min vauhtia siellä.

Tänään oli vuorossa mäkivetoharjoitus, jossa juoksimme vauhdikkaan veryttelyn lisäksi 8*200m juostavaan asfalttimäkeen hölkkäpalautuksella. Treeni meni ihan hyvin, vaikka viimeisissä vedoissa jo vähän painoi. Keuhkot eivät oikein tykänneet tästä "kylmästä" ilmasta ja hieman ahdisti, mutta kokonaisuudessaan oli mukava tehdä kova treeni yhdessä joukkuen kanssa. Tähän asti muut joukkuelaiset ovat tehneet vauhdikkaita lenkkejä omassa tahdissa, ja mä olen tehnyt vk-harjoituksia omassa tahdissa. Ja vauhdikkaat lenkit eivät tarkoita suoranaisia vk-harjoituksia, vaan sitä, että lähes kaikki harjoitukset juostaan reippaalla vauhdilla ja sitä kautta rakennetaan peruskestävyyttä, ja siitä amerikkailaisessa mailerivalmennuksessa ymmärtääkseni on paljolti kyse.


Nyt on kuitenkin aika keskittyä juoksuun seuraavat 4 viikkoa, ja on ihanaa saada unohtaa kaikki koulujutut, niin jaksaa sitten taas tammikuussa opiskella. Ja perjantaina suuntaan myös Suomeen joulunviettoon, joten sitäkin jo innolla odotan. Täytynee varmaan alkaa valmistautumaan Suomen säihin, ja lopettaa naureskelu näille texasilaisille, kun ne on täällä niin kylmissään välillä. En mä niille oikeasti naura, mutta kyllä se vähän hymyilyttää, kun osalla jenkkifutiksen pelaajista on näillä säillä ohut huppuhattu kypärän alla - sama myssy mitä mä käytän hiihtäessä, jos pakkanen on yli 10 astetta.

Terveisiä State Parkista!

400m päästä tästä alkaa mahtavat hiekkatiet ja maisemat.

It’s Thanksgiving

Amerikkalaisten suuri juhla on täällä ja on aika viettää kiitospäivälomaa.
Maanantaina kokoonnuimme syömään joukkueeni, toisen perheeni, kanssa yhteisen kiitospäivä illallisen. Tämä oli illallinen oli ensimmäinen kiitospäiväillalliseni ja se maistui erittäin hyvältä. Joukkueemme pojat olivat paistaneet kalkkunan ja jokaisella oli vastuullaan tuoda jotain, ja näin meillä oli koossa ihana kiitospäiväillallinen.

Istuimme pöytään alas, otimme toisistamme käsistä kiinni ja Ryan luki ruokarukouksen. Tämän jälkeen aloimme syödä ja jokainen vuorollaan kertoi, mistä on kiitollinen. Kerroin olevani kiitollinen siitä, että saan olla osa tätä ihanaa joukkuetta ja siitä, että olen tavannut niin ystävällisiä ihmisiä täällä. Kiitin myös siitä, että olen terve ja pääsen taas juoksemaan. Tottakai olin kiitollinen myös rakkaasta perheestäni Suomessa, sekä ystävistäni siellä, jotka ovat aina kiinnostuneita kuulemaan, miten täällä Texasissa elämä sujuu.

Tämä illallinen oli hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä kaikkea hyvää elämässä onkaan. Ja kun kuuli kaikkien vuorollaan sanovan jotain, tajusi, että monta asiaa oli hyvin, jota ei aluksi tajunnut edes ajatella. Tästä illallisesta jäi myös sellainen olo, että joukkueeni on toinen perheeni täällä Amerikan mantereella, ja varmasti sen takia olen heihin niin kovasti kiintynytkin.

Kiitospäiväloman alku tiesi myös helppoa viikkoa treeneistä ja lomaa Los Angelesissa. Viimeiset 4 viikkoa olen päässyt juoksemaan jo selvästi enemmän, ja nyt tunsikin olevan helpon viikon tarpeessa. Kokonaistreenimäärä on ollut jo ihan hyvällä tasolla, koska olen tehnyt päivän toisen harjoituksen pyörällä, uiden tai crosstrainerilla. Kovien harjoitusten pääpaino on ollut 4-8 kilometrin pituisissa erilaisissa vauhtikestävyysharjoituksissa.

Eli helpon viikon jälkeen on taas hyvä palata Huntsvilleen ja aloittaa uusi harjoituskausi joukkueen kanssa!

November 6 th

Eilinen oli suuri päivä Yhdysvalloille, sillä oli aika valita uusi johtaja johtamaan tätä valtavaa valtiota. Oli mielenkiintoista olla täällä paikan päällä näiden vaalien aikaan, sillä Yhdysvaltojen presidentin vaaleista puhuu lähes koko maailma, mutta jotenkin ne ovat tuntuneet niin kaukaisilta, kun ollut Suomessa. Nyt kuitenkin pääsi seuraamaan, mitä kaverit ajattelevat vaaleista ja siitä, voiko yksi mies muuttaa tavallisen ihmisen elämää täällä Texasissa.

Kuudentena marraskuuta juostiin myös kovaa auringon vasta noustessa. Tarkoituksena oli juosta 2400m 6 km:n kisavauhdilla 6 minuutin palautuksella ja sen lisäksi 3*800m 6 km:n kisavauhdilla 2 minuutin palautuksella. Itselläni oli tarkoitus lähteä juoksemaan muiden tyttöjen perässä omaa sen hetkistä kisavauhtia, sillä kyseessä oli vasta toinen kova yhteisharjoitus, jonka tein joukkueemme kanssa.

Harjoitus tehtiin radalla, koska 600m lenkki nurmikentällä oli liian märkä. Tytöt lähtivätkin kovaan vauhtiin, ja jäin heti juoksemaan yksikseni. He lähtivät juoksemaan niin kovaa, että harjoitus keskeytettiin 1200 m kohdalla ja valmentaja päätti, että tämä 2400 m veto tehdään kahdessa osassa, ettei harjoituksesta tule liian kovaa. Itsekin lähdin varmasti turhan kovaa tämänhetkiseen kuntooni nähden, joten tämä 2*1200m /2 minuutin palautuksella tuntui myös minulle sopivammalta. Ensimmäinen 1200m meni 4.36 ja toinen 4.35. Vauhti tuntui hieman kovalta, mutta toisaalta oli ihanaa päästä juoksemaan vähän kovempaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja eikä jaloissa tuntunut mitään muuta kuin ehkä hieman maitohappoa.

Sen jälkeen oli vuorossa 800 metrin vedot, jotka olivat sen verran lyhyitä, että ne menivät ehkä hieman helpommin. Ja kellokin oli jo 7.20, niin elimistökin oli jo herännyt ja aurinkokin jo melki noussut. 800 m vedot menivät 2.56, 2.55 ja 2.46. Viimeisen juoksin jo tyttöjen perässä ja se ottikin aika koville, mutta toisaalta se tuntui niin hyvältä! Kun on katsonut vierestä kuinka muut juoksee kovaa ja kilpailee, oli ihanaa päästä vähän juoksemaan kovempaa ja kokemaan se ihana fiilis, kun voi juosta kovaa ja muistaa kuinka hyvältä se kaikki tuntuukaan, kun treeni on ohi!

Lisäksi tiesin, että tämä on kova yhteinen harjoituksemme muutamaan viikkoon, sillä perjantaina joukkueemme juoksee viimeisen maastokilpailun, ja sen jälkeen heidän maastokautensa on ohi ja heillä on vain kevyitä omatoimisia harjoituksia ainakin viikko tuon kisa jälkeen. Nyt jo tiedän kaipaavani joukkuetta, kun pitää juosta yksin joka päivä, mutta toisaalta tämä on hyvää aikaa minulle tehdä harjoituksia omassa tahdissa, ja saada kuntoani takaisin sinne missä se oli ennen loukkaantumista.

Treenitunnelmia! 1200m veto menossa.

Siellä sitä perässä tullaan! Ekana juoksee meidän kovin maileri.

800 m vedot menossa.

Pojat tarjoavat vetoapua juostessaan omaa harjoitusta.

Tokavikan vedon eka kierros menossa ja eka kierros juostaan täällä usein aika vauhdilla.

Viimeinen veto menossa ja nyt alkaa jo tuntua!

Joten ainakin nyt kaikki tuntuu olevan menossa parempaan suuntaan ja nautin suuresti täällä Texasin auringon alla juoksemisesta (meillä on täällä jo välillä vähän kylmempää, mutta sanoisin, että meillä on täällä leikkitalvi: voi käyttää saapikkaita ja hanskoja aamulla aikaisin ja iltaisin, mutta päivisin tarkenee T-paidalla).

Ja toki edelleen teen useita korvaavia harjoituksia viikossa, vahvistan lantiotani useilla harjoituksilla ja seison joka päivä kylmäaltaassa, mutta marraskuun 6 päivä toi taas uskoa, että huippukunto on saavutettavissa - tarvitaan vaan aikaa ja malttia!

Back to the business - eventually!

Aikaa on vierähtänyt viimeisen blogitekstin kirjoittamisesta ja siihen on ollut montakin syytä. Ensinäkään nivusvammasta toivuttuani, kipua oli edelleen lantion alueella ja koulumme lääkäri oli sitä mieltä, että siellä on ongelmia ristisuolinivelessä. No sitten levättiin taas ja otettiin vähän enemmän buranaa, jos se auttais viemään mahdollisen tulehduksen pois.

Oli tosi kova paikka kun sain tietää, että lantion alueella on jonkinlainen toimintahäiriö tai uusi vamma, joka edelleen haittaa harjoittelua, sillä olin useaan kertaan kysynyt niin koulun huoltohenkilökunnalta kuin myös fysioterapeutilta, miksi pakarani tuntuvat edelleen kireältä enkä koskaan saanut kunnon vastausta, mistä kireys johtui. He sanoivat vain, että pakaran alueen kireys on yhteydessä nivusen alueen vammoihin, kuten varmaan onkin, mutta itse olen sitä mieltä, että lantion alueella on oli jotain häiriötä jo silloin kuin nivusvammaa hoidettiin.

Ja vamma aikana ehdin toki keskittyä kouluun ja koulun parissa onkin riittänyt hommaa. Olen oppinut kuinka myyntitilannetta johdetaan ja kuinka selvitään työpaikkahaastattelusta myös englanniksi! Mutta nyt vihdoin olen päässyt takaisin rakkaimman businekseni pariin - eli juoksemaan!

Nyt olen päässyt juoksemaan reilu 10 päivää, ja olen pyrkinyt nostamaan määrää pikkuhiljaa ylöspäin ja samalla pitänyt korvaa harjoittelua mukana ja käynyt fyssarilla. Joitain kipuja on edelleen lantion alueella juoksun jälkeen, mutta juostessa ei tunnut kipua. Toivon kovasti, että pääsen pian tekemään myös kovia harjoituksia joukkueeni kanssa, sillä olen joutunut olemaan poissa niin monesta kovasta (lue: ihanasta) harjoituksesta. Ja varmasti loukkaantumisessa kovinta oli se, kun ei päässy juoksemaan joukkueen kanssa ja samalla näki kuinka paljon tytöt kehittyivät ja menivät eteenpäin. Jokaisena maanantaina, kun näin uuden ohjelman, tulin hyvin surulliseksi, koska tiesin, etten pääse mukaan koviin harjoituksiin.

Olen kuitenkin hyvin iloinen siitä, kuinka hyvin joukkueemme tytöt kehittyivät, sillä eilen he olivat Texasin mestaruuskisojen toiseksi paras joukkue 6 kilometrin maastojuoksussa, ja hävisivät vain yhden pisteen voittaakseen koko joukkuekilpailun. Ja kun kuulin tulokset olin suunnattoman iloinen, mutta samalla tajusin, että jos olisin kisannut, olisimme varmasti voittaneet koko kilpailun. Mutta en voi muuta sanoa, kun että meillä on aika dream team täällä Sam Houstonissa!

Ja nimenomaan uskon, että tuo toisten kiritys ja sparraus ovat vieneet joukkuettamme eteenpäin, ja toinen sija kokonaiskilpailussa ja kolme tyttöä 10 parhaan sakissa ovat todiste siitä, että he ovat menneet nukkumaan joka ilta vähän parempina kun he olivat herätessään. Sitä se meidän valmentaja aina sanoo, että meidän tavoitteena on mennä joka ilta nukkumaan hieman parempina kun olimme herätessämme. Joten siinä on munkin tavoite, ja toivon todellakin, että pääsen vielä kisaamaan tämän dream teamin kanssa!

Sadepäivän iloja

Niin se vaan täälläkin on viikonloppu satanut ja ollut harmaata. Mieleeni tulee, että teitä siellä Suomessa varmaan hymyilyttää, että on se hyvä, että sielläkin on välillä vähän sateista, niin ei pääse tuo Suomen syksy täysin unohtumaan.

Suomessa olessani en ole useinkaa joutunut antamaan sään häiriä tekemisiäni, sillä Suomessa on tottunut lähtemään lenkille satoi tai paistoi, oli lämpötila 20 astetta plussan tai miinuksen puolella. Mutta täällä Texasissahan uima-allaskin on kiinni kun sataa. Kun kysyin kuntosalin työntekijöiltä miksi uima-allas on kiinni, he sanoivat että ulkona salamoi eikä uima-allasta voi näin pitää avoinna. Itse en kylläkään nähnyt ainuttakaan salamaa koko päivänä, ja itsekseni mietin, että todellinen syy oli varmasti se, että kukaan ei halua olla uimavalvojana ulkoaltaalla, kun sataa.

Tuntuu, että koko kaupunki hiljenee täällä kun sataa, nää ihmiset elää niin auringosta. Voitte vaan kuvitella kuinka ihmiset pysyis sisällä ja koulut suljettuina, jos täällä satais lunta. Mutta sitä tapahtuu hyvin harvoin tääl, eikä monetkaan oo nähny lunta täällä Texasissa useampaan vuoteen.

No mutta vaikka on sadellut, niin oikean jalan nivusen ja lähentäjälihaksen tulehdus on parantunut ainakin lähes kokonaan ja olen päässyt aloittamaan uimisen ja pyöräilyn. Se terävä kipu nivusen sisältä on hävinnyt, ja nyt tuntuu enää vain kireyttä lähentäjälihaksessa. Eilen jopa pyöräilessäni unohdin kummassa jalassa vamma olikaan, joten suunta on selvästi parempi!

Olen iloinen ja innoissani siitä, että olen päässyt aloittamaan harjoittelun, ja fysioterapiassa käynti on edistänyt vammasta paranemista, mutta tottakai joka päivä mietin, mitä ne muut eli koko muu joukkue tänään tekee ja miksi mä en pääse mukaan tonnin vetoihin, joka on yksi mun lempiharjoituksista. Ja eilen koko joukkue oli kilpailemassa Austinissa, niin tottakai olisin halunnut olla mukana siellä kilpailemassa. Olisin voinut lähteä reissuun mukaan, mutta minulla oli fysioterapia-aika varattu perjantai-iltapäivälle ja joukkue lähti Austiniin jo perjantaina keskipäivällä, joten jalan kuntouttaminen meni etusijalle,

Nyt kuitenkin toivon, että pystyn kasvattamaan korvaavan harjoittelun määrää ja tehoa ensiviikolla ja näkemään, kestääkö jalkani sitä. Mikäli jalat kestävät kovia harjoituksia vedessä ja pyörällä, voin aloittaa juoksuun totuttelun ensi viikon lopulla.

Eli näillä mennään ja huomiseksi onkin luvattu jo auringon paistetta, ja toivon todellakin, että huomenna on hyvä sää, koska muuten se uima-allas on taas kiinni, kun se uima-valvoja ei halua kastua. Enkä tosiaan tullut tänne Texasiin värjöittelemään sateessa, vaan juuri pakoon noita Suomen syyssateita.

Ei askeltakaan

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin kävi myös aika nopeasti täällä Yhdysvalloissa juoksentelulle. Ensimmäisistä kovista harjoituksista pehmeällä ärtynyt nivunen kipeytyi jo ennen ensimmäistä kisaa ja kisan jälkeen päätin sitten levätä ja saada jalan kuntoon.

Oikean jalan lähentäjälihas ärtyi todennäköisestä melko pehmeällä hiekkatiellä tehdyistä muutamista kovista harjoituksista ja sen jälkeen kun jatkoin juoksemista se muuttui tulehdukseksi lähentäjälihaksen ja nivusen kiinnityskohdassa. Olin ehkä liian innoissani tästä kaikesta enkä ymmärtänyt, että tuo pieni kipu lähentäjälihaksessa voisi muuttua tulehdukseksi ja estää harjoittelun. Toisena syynä vammaan saattoi olla pakaralihasten kireys, joka tuntui jo loppukesän kisoissa Suomessa.

Kolmantena ja varmasti suurimpana syynä oli tottumattomuus täällä harjoitteluun ja erityisesti noihin pehmeällä alustalla tehtyihin koviin harjoituksiin. Täällä harjoittelun intensiteetti on kovempi ja täällä harjoitellaan kovempaa, ja vaikka nyt olenkin loukkaantuneena, täytyy sanoa että tykkään tuosta tyylistä harjoitella. Erityisesti tykkään siitä, että täällä lähdetään ennakkoluulottomammin tekemään kovia ja pitkiä harjoituksia. Uskon, että ainakin kohdallani se tuo uskallusta ja kovuutta kisoihin, joka on hyvinkin tervetullutta. Kärsittyäni vammoista ja rasitusastmasta huomaan, että tuo kova yrittäminen ja "täysillä tekeminen" on ainakin henkisellä puolella monesti jäänyt sen varjoon, kun on miettinyt jalkojen kestävyyttä ja astmaa.

Ja vaikka nyt en pysty juoksemaan, ajatukset on suunnattu jo selvästi eteenpäin, kuten varmasti edellisestä kappaleesta huomaa. Se on parhaita tapoja selvitä tästä vammasta yli. Ja kuten yksi meidän joukkuelainen sanoi "Johanna on nyt lomalla", kun toinen joukkuetoverini kysyi miksen tule punttitreeniin. Vastasin tietenkin tälle joukkuetoverilleni, että olen loukkaantunut, en voi tulla. Mutta  jälkeenpäin mietin tuota kommenttia ja mietin, että minun  pitää löytää tuo sama positiivisuus, ja koittaa ajatella, että olen ikään kuin lomalla, kun en pysty juoksemaan. Ja täällähän sää on mitä parhain myös siihenkin!

Nyt olen levännyt melkein viikon lukuun ottamatta muutamia korvaavia harjoituksia ja lepoa on tiedossa ainakin ensi viikon alkupuolelle. Tänään oli tämän viikon "kielikoe" (viime viikolla se oli improvisaatiopuheen pitäminen luokan edessä), ja se auttoi näkemään tämän loukkaantumisen positiivisemmin. Tänään olin siis fysioterapeutti ja kiropraktikko Dr. Pruskin luona, joka osasi kertoa, mistä vammasta oli kyse ja miten se saataisiin paranemaan. Kyseistä käyntiä saattoi verrata kielikokeeseen, sillä jouduin etsimään ja opettelemaan sanoja, jotta osaisin selittää asian nopeasti ja sujuvasti. Täällä tuo nopeus on valttia myös puhumisessa.

Mutta tästäkin kielikokeesta selvisin hyvin arvosanoin, koska olin tosiaan valmistautunut ja opetellut jänteitä ja lihaksia vähän ulkoa. Tämä Dr. Puski hoiti minua vain vähän aikaa, mutta hän antoi selkeät ohjeet normaalille fysioterapeutille, mitä tehdä. (Sinänsä oli hassua, miten byrokraattista toiminta oli. Ensimmäinen nainen otti minut vastaan ja täytin useat eri lommakkeet, seuraava haastatteli, ja sen jälkeen tuli fyssari, joka teki erilaisia testejä ja käytännön työn, ja vasta tämän jälkeen tämä guru, joka teki lisää testejä ja analysoi, mistä on kyse. Mutta eihän sillä ole väljä onko byrokraattista vai ei, kunhan homma toimii - ja hyvin se loppujen lopuksi toimi!)

Sain siis oikeaan lähentäjälihakseen ja pakaraankin sähkö- ja ultraäänihoitoa, sekä infrapunahoitoa tarkasti mietittyihin paikkoihin. Näiden tarkoituksena on viedä tulehdus pois nopeammin lähentäjälihaksen ja nivusen kiinnityskohdasta. Lisäksi sain kotihoito-ohjeet ja kolme hoitokertaa seuraavalla viikolle.

Lähtiessäni fyssarilta olin iloinen ja helpottunut, kun tiesin mistä on kyse. Ja tämä hoitohenkilökunta otti tosissaan asiakseen hoitaa jalan kuntoon (se kun ei ole täällä niin yleistä, vaan asiat tehdään välillä vähän niinkuin sinnepäin - ja se sotii niin ajatusmaailmaani vastaan). Niinpä tullessani fyssarilta meninkin kylmäaltaseen radan varrelle katseleen, jos sitä joku päivä vielä pääsis sinne kirmailemaan.

The First Race in Rice

Eilen juoksin ensimmäisen kilpailuni Houstonissa. Kilpailun järjesti Rice-yliopisto, joka on yksi Texasin arvostetummista ja kalleimmista yliopistoista. Yliopistoalueen koosta kertoo ehkä hieman se, että teimme 6 km loppuverran, emmekä kietäneet koko kampusta juostessamme, ja lisäksi vielä eksyimme siellä.

Rata oli tehty tasaiselle nurmikolle, ja se oli rakennettu täysin kisaa varten. Niinpä rata sisälsikin paljon tiukkoja kurveja ja kaarteita. Kisassa oli juoksijoita 140, ja se oli aivan liian paljon (ainakin suomen maastokisoihin tottuneelle juoksijalle, mutta myös valmentajamme oli tätä mieltä) tuolle kiemuraisella ja suhteellisen kapealle radalle.

Alusta alkaen lähdettiin pitämään kovaa vauhtia, ja ensimmäisen kilometrin juoksin 3.36 vauhtia, joka oli turhan kovaa mulle, mutta toisaalta kisaan ei voinut lähteä hiljaa, sillä ohittelu pienellä radalla vaati kyynärpäitä ja kovaa halua päästä ohitse.

Kisa otti aika koville, sillä takana oli vasta reilu kaksi viikkoa harjoittelua ja lisäksi kisa juostiin hyvin märällä ja pitkällä nurmikolla, joka teki kisasta entistä raskaamman. Lisäksi en tykännyt noista tiukoista kurveista, sillä ratajuoksijalle sopii paremmin suorempi rata, sillä tuntui erittäin raskaalta aina kiihdyttää uudestaan juuri kun oli saanut rytmistä kiinni. Niinpä 3,8 km kilpailu tuntuikin varsin pitkältä, (ja varsinkaan kun ei ollut ihan tarkkaa tietoa missä se maali oli). Lopulta kuitenkin loppusuora aukesi ja koitin kiriä sen, mitä jaloista irtosi. Saavuin maaliin ajassa 14.24, ja sijoituksena 76. (Joukkueena olimme 5.) Ja kyl se aika koville ottikin. Ei todellakaan mikään unelma kisa, mutta nyt ainakin tiesin, mitä odottaa seuraavalta kilpailulta!

Vaikka en ollut kovin tyytyväinen juoksuuni, oli kiva kisata kosteassa säässä, kun en tuntenut ahdistusta maalissa ollenkaan. En tiedä johtuiko se sateista säästä, yleisestä kosteudesta vai siitä, että olin maalissa niin poikki. Luulen, että suuri ilmankosteus sai keuhkot toimimaan paremmin. Toisaalta täällä ei myöskään ole samoja siitepölyjä kun Suomessa, mikä varmasti auttoi asiaan.

Loppuun on pakko vielä mainita, että Rice-yliopistoa kiersi aivan upea kovapintainen hiekkatie. Siinä juokseminen tuntui todella kotoisalta, sillä samanlaisia kovapintaista hiekkateitä saa täältä päin etsiä, sillä myös moniin puistoihin ja metsii on rakennettu betoniteitä. Mietin aina itsekseni, että eikö sille amerikkalaisellekin jalkapohjalle tekisi hyvää liikkua pehmeällä alustalla. Eikö se jopa tuntuisi paremmalta jalan alla kun tuo kova betoni? Se tuntuisi varmasti hyvältä, kunhan joku saisi heidät eka innostettua kuntoilemaan metsissä.

When in Rome, do as the Romans do

Nyt olen ehtinyt reilun viikon olla täällä Texasin lämmössä, ja täällä todellakin lämmintä riittää. Asteissa mitattuna täällä on ollut yli 35 astetta ja Farenheiteissa lämpötila on lähennellyt  ja ylittänytkin sata. Tähän kuumuuteen on kuitenkin tottunut nopeasti, ja en osaa oikein kuvitella millaiselta se sää Suomessa näyttää tällä hetkellä. Ehkä ainoana huonona puolena tässä kuumuudessa on, että pitää juoda paljon ja se, että sinne aamutreeneihin(kään) ei riitä mukaan hikipyyhe, siellä pitää olla mukana ihan iso pyyhe, sillä niin paljon täällä tulee hikoiltua. (En tiedä onko ihoni kosteampi suihkun vai treenin jälkeen, mutta laitan joku päivä tänne kuvan, niin näätte kuinka hiki virtaa treeneissämme.) Mutta toisaalta, en halua valittaa kuumuudesta, sillä tykkään auringosta ja lämpöisestä säästä, ja vaihtoon lähtiessäni halusin paikkaan, jossa treeniolosuhteet ovat hyvät ja lämpöiset.  

Nyt reilun viikon treenattuani huomaan, että myös elimistö alkaa sopeutua tähän lämpöön ja treenit kulkea paremmin. Olen myös huomannut sen, että täällä elimistö lämpenee paljon nopeammin, eikä tarvitse niin pitkää veryttelyä ennen koviakaan treenejä. Toisaalta sitten tuntuu, että elimistö myös väsyy nopeammin kun on niin lämmintä.

Olen mukana yliopistoni, Sam Houston State Universityn, yleisurheilujoukkueessa. Keskimatkojemme tiimi on aivan huippu ja sieltä olen saanut monta hyvää uutta kaveria. Aloitamme päivän aamutreeneillä 6.30 ja silloin teemme myös päivän kovimman harjoituksen. On ollut vähän tottumista, kun veryttely aloitetaan heti reippaalla viiden minuutin vauhdilla, ja itse olen tottunut Suomessa tekemään vain aamulenkkejä siihen aikaa tai yleensä vielä vähän myöhemmin. Aamulla täällä on kuitenkin hyvät olosuhteet juosta ja treenin jälkeen on hyvä fiilis, kun vilkaisee kelloa 7.45 ja tajuaa, että päivän kovin treeni on takana.

 

Kuten jo kerroin, täällä veryttelyvauhti on kova, mutta "yhdysvaltalainen pikaruokakulttuuri" näkyy myös treenien pituudessa. Täällä tehdään enemmän harjoituskertoja, mutta toisaalta nämä harjoitukset ovat kestoltaan yleensä maksimissaan puolitoista tuntia, vain pitkä lenkki sunnuntaisin on sitä pidempi. Ja se juostaan 6.30 alkaen.

Vaikka olen täällä oloni aikana huomannut monta asiaa, jotka ovat paremmin Suomessa ja osittain myös suomalaisessa urheilukulttuurissa (kuten miksi kampukselle ei ole tehty vaikka puolentoista kilometrin hiekkatielenkkiä, vaan meidän pitää ainakin toisena päivän harjoituksista mennä autolla noin 10 km, jotta pääsemme pehmeälle alustalle juoksemaan), täytyy sanoa, että juoksujoukkueessa harjoittelu, ja se tuki ja kannustus mitä siitä saa, on aivan uskomaton. Kaikki joukkuelaiset ovat ottaneet minut avosylin vastaan ja ovat ottaneet minut joukkueen jäseneksi ja ystäväksikin. Aamuisin on myös kiva herätä, kun tietää, että kaikki muutkin "joutuvat" heräämään samaan aikaan ja yhdessä teemme tästä treenistä onnistuneen. Itseäni on myös vähän hymyilyttänyt, kun olen nähnyt myös muiden lajien, kuten baseballin ja amerikkalaisen, pelaajien heräävän samaan aikaan ja kömpivän unisen näköisenä stadionille aamuharjoituksiin (Jes, hekin joutuvat heräämään samaan aikaan!).

Lopuksi täytyy sanoa, että en tullut tänne vertaamaan suomalaista ja yhdysvaltalaista yleisurheilukulttuuria, vaan oppimaan, miten täällä treenataan, ja mitä hyviä käytäntöjä voin ottaa omakseni. Koitan siis noudattaa ohjetta " maassa maan tavalla", ja nauttia tästä kaikesta.